perjantai 6. huhtikuuta 2018

Ja rakenteet rutinalla muuttuvat


Jo vuonna 2007 alkanut #metoo-kampanja on lähiaikoina ollut Suomessakin ansiokas. Rohkeiden naisten myötä sen on tuonut julkisuuden valoon miesten harjoittamaa seksuaalista häirintää ja muita rakenteellisen vallankäytön ongelmia. Kun tietoisuus asioista on levinnyt laajalle julkisuuspakon työntämänä, paluuta entiseen ei enää ole. Ajattelun, asenteiden, arvojen ja toimintatapojen on muututtava ulkoisen paineen edessä, tai vaihtoehtona on lattialuukun klonksahdus.

Tällä hetkellä mm. se perinteikäs maskuliininen taiteilijamyytti hieman orpona ihmettelee pysäkillä, tatti kourassaan, että mitenkäs tästä nyt sitten suditaan uuteen maaliin. Toki nämä isot kulttuuriset muutokset koskevat myös naisia, halutaan tai ei.

Sosiaalisen median ”keskusteluissa” – jota hakuammuntaa yhä enemmän inhoan – on tehty puolin ja toisin syyllistäviä yleistyksiä. Jos nyt kerron minäkin, miten ne asiat siellä somessa nyt joka tapauksessa koetaan, niin kaikki miehet ovat sikoja, ja ikuisessa valkoisen miehen vallankäytön syyllisyydessä! Ja mies-oletetut saavat syyttää omista ongelmistaan vain itseään! Kaikki naiset taas ovat tiukkapipoisia hiekkapilluja, jotka käyttävät todellisuudessa miehiä hyväkseen kauko-ohjattavina hyötyolioina! Ja nykyämmät vielä mätkivät feminismilamauttimella palleille aina kun tulee tilaisuus!

Simmottis. Kun vielä huomioi, että pääpiirteisiä sukupuolimääritelmiä on nykyään parisenkymmentä, niin vaikeaa on. Toki ymmärrän mustavalkoiset Suomi-Filmi-haikailijat: salskeat miehet tekivät miesten työt ja kauniit naiset tekivät naisten työt. Ja kaikki söivät puulusikalla samaa lihasoppaa herran pelossa aamen. Ja jos olikin jotain pershomoja konttuurin kaapissa, niin niistä ei puhuttu.

Itse ymmärrän feminismin niin, ettei mikään juttu tai asia ole etukäteen sallittu tai kielletty vain sukupuolen perusteella. Sen syvällisempään ei oma järki riitä.

Osaltaan #metoo on saattanut ihmiset jo ylivarovaisiksi – on parempi olla sanomatta ja tekemättä mitään, minkä joku vallantahtoinen kaaho saattaa yhtäkkiä kokea seksuaaliseksi häirinnäksi ja sitten ollaankin jo pyörimässä somekohun grillitikussa. Siis näkemiin eurooppalaiset poskisuudelmat, halaukset ja smalltalkit. Heilautetaan kättä viiden metrin päästä, niin on ennenkin näillä peltoisilla seuduin lähimmäistä tervehditty.

Kulttuurirakenteet ovat käytännössä loputon rakennustyömaa, jonka olemusta muutetaan ihmisten ja elinolosuhteiden toimesta. Jatkuvasti yhteisöelämän vanhoja sääntöjä puretaan, tutkitaan, vaihdetaan, rakennetaan uutta paremmalle tiedolle. Tehdään uusia virheitä, taas korjataan. Se on päättymätöntä kivuliastakin luopumista, uuden aloittamista. Joskus se eteenpäin menokin näyttää taka-askelien ottamiselta.  Mutta onneksi näillä mennään.

Kirjoittaja on Turussa asuva henkilö, jonka mielestä ihminen asuu muuttumisen vapaudessa


Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 6.4.2018




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti