Pauli Luoma: Pudotteluja

Turussa asuva kirjailija Pauli Luoma (s. 1968) on julkaissut kuudennen teoksensa Pudotteluja. Tämän ja myöskin edellisen kirjansa Tästä huoneesta ei puutu kukaan on kustantanut Tampereen aforismiyhdistys.

Tunne edellä

Luoma on tunnettu aforistiikastaan, mutta ilmaisu on yhä vakaammin edennyt kohti tilavampaa fragmenttimuotoa.
– Kyseessä on sisällöllinen ero, aforismiin yritetään ladata jotain, fragmenttiin taas mennään löysin rantein. Jotain rivimääriä on ihan turha laskeskella. Millaisia ajatuksia teksti sisältää, niin se tietenkin määrittää myös käytettävää kieltä. Fragmentit ovat tavallaan älyllisiä vesimelonin kokoisia pähkinöitä. Ajatuksen kautta minimalismia, ei niinkään sanojen. En usko että enää tulen kirjoittamaan perinteisiä aforismeja.
Kirja on syntynyt mielenkiintoisen metodin ohjaamana.
– Kun lähdin kirjoittamaan, pyrin muistamaan ja löytämään tapahtumista tunnelman. Miltä nimenomaan mikäkin asia tuntui. Uskoin että jos en itse tavoita tunnetta, ei sitä tavoita lukijakaan.

1983
Ensirakkauteni otti minut pariksi tunniksi käsikynkkään Kansanpuiston hiekkatiellä, sitten jatkoi matkaa. Jälki, jonka hän minuun jätti, on varmaan myöhemmin kopioitavissa kuin kohokuva muuttuen ajan saatossa valonhämyiseksi.

Kaunokirjallisuuteen kastettua aikalaiskuvausta Turusta
Kirjan sisältö on kulkee selkeästi vuosilukuja pitkin 50 vuoden matkan Luoman syntymävuodesta 1968 aina tähän vuoteen. Eräs kiinnostuva tulokulma Pudotteluja-kirjaan syntyykin paikallisuudesta - on helppo kuvitella, miten samoja aikoja eläneet voivat nostaa ylös omia muistiankkureitaan Luoman tekstien avulla. Turun paikoista, pubeista, silloisista nuorison hittijutuista, ilmiöistä, ajan hengestä.

1980
Fiftarit, hileet, hevarit, pahikset tappelevat vuorotellen keskenään kauppatorilla. Kaiken kruunaa alamaailman keskus, vihreä Salora-kioskikompleksi, jossa on syvennyksiä. Niissä voi myydä viinaa ja muuta kiellettyä. Liikun täällä joskus iltaisin, öisin, kun kotona ei ole ketään. Pelkään pimeää ja että puutalomme kellarista tulee mörköjä. Välillä käyn tarkistamassa onko joku tullut kotiin. Ja taas ajan polkupyörällä ympäri keskustaa.

Taiteilijaosaamista ja muukalaislegioonaa
Luoman taiteilijamatkaan kirjailijaksi on kertynyt lukuisia, yllättäviäkin etappeja. Hän on elämänsä eri vaiheissa mm. harrastanut teatteria, ollut balettikoulussa, tehnyt kuvataidetta, tietty ajanjakso on mennyt kuvanveistoon kivimateriaalien kanssa. Taitava biljardi- ja snookermies on käynyt muukalaislegioonaankin tutustumassa. Kirjoittaminen on kuitenkin se mikä lopulta jäi voimaan.

2010
Jos joku lukee kirjojani ja sen jälkeen haluaa tavata minut, pitää mukavana ja kivana ihmisenä, johon haluaa samaistua, hieno juttu. Olen siltäkin osin epäonnistunut. Olen miellyttäjä.

En kohtele muita niin kuin itseäni. Tekisi mieli kysyä, mikä on tämä kolmas taho, joka kulkee välissämme? Ehkä se on eletty elämä.

Rehellistä kuvausta
Kirjan omakohtaisuudesta tulee luonnollisesti mieleen elämäkerrallisuus, millaista merkitystä tällä on kirjoittajalleen itselleen?
– Kirjoitin ensimmäistä kertaa tällaista konkreettista ja omaelämälähtöistä tekstiä, ja se oli ensi alkuun hyvin vaikeaa. Tämä kirja ei kuitenkaan ole mikään paljastus tai kostokirja, en minä siinä syyttele ketään tai mitään.

1979
Muutan äitini kanssa ennätyspakkasilla, 30 astetta, Portsan puutaloalueelle keskustan tuntumaan. Siellä ei ollut edes pientä lämpöpatteria. Koko yön olimme, täti mukana jeesaamassa, kääriytyneet tiiviisti yhteen, peittojen ja patjojen väliin kuin folioon pakattu ruoka-annos.

Pudotteluja-kirjan suuri inhimillinen koskettavuus syntyy rehellisistä kuvauksista, joiden kertomisessa Luoma on käyttänyt taitavaa kaunokirjallista osaamistaan. Fragmenteissa ei ole ylimääräistä, toisaalta niissä on sisällä kuitenkin sopivasti ilmaa ja tilaa liikuskella. Luova ilmaisumuoto nostaa tapahtumiin merkityskerroksia. Kun vielä muistaa, että niiden kirjoittajan ensisijaisena tarkoituksena on ollut pyydystää se inhimillisesti jaettava tunnesydän tapahtumien sisältä, niin kirjassa on objektiivisen kuvauksen tuntu.

1977
Minulla on uusia ystäviä. Laskemme jäistä mäkeä, hypimme keskeneräisten talojen parvekkeilta vuorivillakasoihin. Tällaiset rakennukset ovat kiinnostavampia kuin valmiit, ne ovat kuin salaisia labyrintteja. Joku kaveri toi silmälasini kotiin äidilleni. Ne löytyivät puusta.

Rehellisesti Luoma kertoo myös omista mielenterveyteen liittyvistä sairauksistaan ja niiden mukanaan tuomista vaikeista elämänhaasteista. Mutta myös niistä sulautuu onnistunutta tekstiaineistoa, ja kunnioitettava juttu löytyy siitä, ettei kirjoittaja ole suostunut jäämään vaikeuksiensa vangiksi. Myös sieltä täältä pilkistelevä mustahko huumori on siitä ehkä se selkein merkki terveellisestä välimatkasta.
Ja tottakait se terävä ajattelija on myös näissä fragmenteissaan läsnä, vaikkei niin etualalla olisikaan.

1991
Istun Aura-pubissa dramaturginaisen kanssa. Filosofinen keskustelumme menee niin syvälle kallonkoloihin, että tulen vainoharhaiseksi. Otin vessassa rauhoittavan lääkkeen ja juoksin katuja pitkin karkuun kuin myrkyttäjät perässä. Hän sanoi keskustelun perusteella minun olevan ikäistäni selvästi edellä.

Niin sitä sanotaan, että jokaisen taiteilijan jokainen teos pyrkii vastaamaan kysymykseen, että millaista on olla ihminen. Mielestäni Pauli Luoma onnistuu Pudotteluja-kirjassaan siinä häikäilettömän hyvin.

Pauli Luoma.

 Haastattelu tehty 28.4.2018.

Ramón Gómez de la Serna: Hevoselle kaikki niityt ovat rumpuja

Kirja on lintu, jolla on yli sata siipeä lentämiseen.

Suomen aforismiyhdistys on yhteistyössä Into Kustannuksen kanssa tehnyt merkittävän kulttuuriteon. Laatuaforistiikkaan keskittyvän Pilke-kirjasarjan yhdeksäs julkaisu on kautta aikain ensimmäinen käännösvalikoima espanjalaisen  Ramón Gómez dela Sernan [1888-1963] kirjoittamista omaperäisistä ajatelmista eli gregueríoista.

Suomennoksen on tehnyt Arto Rintala ja kirjan kansi- ja taittotyön Timo Salo.

Teos on saanut FILI:n käännöstukea.

Kirja julkistettiin 24.4.2018 yhdistyksen kevätkokouksen jälkeen Rikhardinkadun kirjastossa.
Pöydän päässä teoksen suomentajaa Arto Rintalaa haastattelee
Suomen aforismiyhdistyksen puheenjohtaja Minka Heino.

Meteoriitti on tiivis kirjeenmurikka, jota kukaan ei osaa lukea.

humorismo + metáfora = greguería

Yllä on Sernan kehittelemä kuuluisa yhtälö joka selittää, mistä  gregueríoissa on pohjimmiltaan kyse: leikillisyyden ja huumorin yhdistämisestä metaforistisiin ilmauksiin ja runokuviin. Rintala tarkentaa:

”Yhtälö jättää lopultakin varsin vapaasti assosioitavaksi, mistä kaikesta voi olla kysymys ja muodon suhteen se antaa kirjoittajalle vapaat kädet. Runokuvan käsite on gregueríalle niin oleellinen, että greguería voidaan haluttaessa mieltää itsenäiseksi runouden alalajikseen.”

Pahinta lääkäreissä on kun ne katsovat sinua kuin 

et olisi sinä ollenkaan.

Rintala on tehnyt kirjan alkuun kattavan pohjustuksen ja esittelyn Sernasta, tuosta todella monipuolisesta ja valtavan tuotteliaasta taiteilijasta.  Taiteilijasta, jolla on ollut suuresti vaikutusvaltaa aikansa muiden taiteenlajien tekijöihin.

Itse teos on koottu tarkasti Sernan alkuperäisiä ilmaisutapoja kunnioittaen.

Oma elävöittävä lisänsä kirjassa ovat pienet piirrosaforismit.

Aivan kuin tuulen mukana lentävä hattu olisi varastanut 

kaikki perässäjuoksijansa ideat.

Itse näkisin, että Sernan gregueríat ovat tarkkasilmäisesti tehtyjä pieniä poimintoja elämän yksityiskohdista, jotka monesti – eivät toki aina – on pujotettu humoristiseen oivallukseen.

Jos aforismien kirjoittamista itse harrastaa, kirjan lukeminen tavallaan myös opettaa positiivisessa mielessä Sernan keksimää näkemisentapaa ja oivalluskaavaa.

Juusto: maidon kuolemattomuus.

Hevoselle kaikki niityt ovat rumpuja -kirjaa saa hyvinvarustetuista kirjakaupoista, mutta jos haluat tukea Suomen aforismiyhdistyksen toimintaa, niin piipahda ostoksilla heidän nettikirjakaupassaan,

josta löytyy toki muitakin aforismikirjoja. 

Tämä kohtuullisen runsas käännösvalikoima on sittenkin vain pieni valikoima Sernan muhkeasta alkuperäisteoksesta.

Rakkaus? En usko muuhun kuin auringon kaikkivoipaan rakkauteen. 

Valkosipulin kynnet: noidan hampaat.

Maapallo on universumin majatalo.

Kana ei vain enää jaksa ilmoittaa poliisille varastetuista munista.

Jos jää yksin museon saliin, ei voi olla enää varma, 

onko taulu, muumio vai henkilö.

Kissa syntyy suoraan eläkkeelle.

Höyry on veden haamu.

Toki on noloa saada vihellyksiä, mutta paljon nolompaa 

on saada huonot aplodit.

Jokaisessa kilossa kahvia on kolme kiloa kahvin tuoksua.

Pöllöt polttavat pimeydessä silmiensä savukkeita.

Meren rannalla kaikista opettajista tulee maantiedon opettajia.

Voiman Runoilija.- palsta osa 25: Juha Rautio

(Juttu julkaistu Voiman numerossa 3/2018)

Juha Rautio (valokuva: Taija Rautio)

Monitaiteen trapetsilla yleisöstä toiseen

Teit viime vuonna zine/chapbook-hengessä julkaisun Tuopin hintainen runovihko – montako olutta se on myynyt?

Vaihtokaupoista ei ole kunnollista kirjanpitoa, mutta sanotaan, että olisi mennyt enemmänkin jos olisin muistanut pitää sitä aina mukanani.

Syksyllä ilmestyy neljäs runokokoelmasi Festivaali (Enostone 2018). Mikä on sen runofestivaalin teema?

En kirjoita varsinaisesti teemalähtöisesti, mutta käsittelen siinä mm. tyhjiä tiloja ja ihmisen jälkeensä jättämiä materiaalisia kappaleita, kuten vaikka lehtipuhaltimia ja mattotelineitä. Juhlien jäljet, erilaisten yhteiskuntien jälkeensä jättämät tilat ja jäljet.  Olen kirjoittanut muotoon jossa ei ole persoonapuhujia. Tuleva kirja on tietoisesti hyvin erilainen kokoelma kuin aikaisemmat.

Olet tehnyt yhteisteoksia sirkustaiteilijoiden kanssa – miten runoudessa näkyy sirkustaide, miten sirkustaiteessa runous?

Välttämättä ei mitenkään, mutta ehkä molemmat ovat vähän outsider-taidelajeja. Toki molemmista löytyy arvostetut ja menestyneet tahot, mutta myös sellaisia tekijöitä, joilta löytyy tarvittavaa irtolaishenkeä. Olen tehnyt yli 10 vuotta kaikenlaisia poikkitaiteellisia projekteja ja vaikka taiteiden välisyys on sytyttävää, tietynlainen etenemisen hitaus on myös ärsyttävää. Eri lajien samalle sivulle saaminen vaatii aikaa tai muuten jäädään vain demoasteelle.

Olette tehneet esityskiertueen Lappiin ja reuna-Suomen pieniin paikkoihin, miksi?

Sitä edelsi Saimaan runokiertue purjeveneellä, ja osittain samalla työryhmällä päätettiin lähteä Lappiin. Katsomaan millainen Suomi on oikeasti koettuna, ovatko kaikki pikkupaikat samanlaisia ja saako baariin viedyn runosirkuskeikan toimimaan paikoissa, joissa esittävää taidetta ei ole totuttu näkemään.

Kaupungit vs. maaseutu – onko niin?

Suomessa keskittämispolitiikka on ollut pitkään vallalla, mutta periferiaa ja reuna-Suomea on myös kaupungeissa.

Teet musiikkia ja ääniteoksia – millä tavoin taide vaikuttaa korvien kautta?

Suoraan ja välittömästi, eri tavalla kuin lukemalla, joka edellyttää aina aktiivisuutta. Toki kuuntelukin voi olla aktiivista, mutta musiikki vaikuttaa suoraan emotionaalisesti.

Olet tehnyt esityksiä kansallispuistoissa ja tutkinut taiteella ekologisuutta ja ilmastonmuutosta. Miltä tulevaisuus näyttää, jos sitä katsot juuri nyt?

Huonoltahan se näyttää, ei siitä mihinkään pääse. Paljon on toki olemassa lunastamatonta potentiaalia, joka voi viedä asioita parempaan suuntaan. Tietoa on, valitettavasti politiikkaakin tehdään paljon vain kvartaalin mittaisina. En itse usko taiteen valistavaan voimaan, tendessimäinen taide on tuomittu epäonnistumaan. Mutta jokaisen pitää tehdä parhaansa asioiden eteen.

Ympäri Suomea satoja keikkoja - mitkä ovat olleet parhaita hetkiä?

No tietenkin ne hyvät keikat. En oikein osaa sanoa mitä niissä tapahtuu, mutta yleisön kanssa tapahtuu jotain, ikään kuin kemiallinen reaktio. Yleisömäärä ei ole oleellinen juttu, eikä se samassa tilassa olemisen kokemus liity jutun tekniseen onnistumiseen. Mutta jokin yhteinen ilmakehä syntyy.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?

Miksi pääministeri Juha Sipilästä on tullut tuollainen ymmärtämätön hölmö?

Sille ei ole luettu lapsena oikeita runoja.

Susinukke Kosola: Varisto

MIKÄ KAIKKI ON TODELLISTA, UNIIKKIA JA PANTAVAA

Daniil Kozlov, runoilijanimeltään Susinukke Kosola julkaisi 5.4.2018 Bar Ö:ssä kolmannen runokirjansa Varisto. Sen jälkeen kirjan kiertue on jo jatkunut.

Kirjan matka tekijältä lukijalle on erilaisia merkityksiä ja kyseenalaistavia kysymyksiä itseensä imaissut prosessi. Kosola teki itse kokoelmansa alusta loppuun, ilman kustantamoa ja kirjavälitystä. 1500 kappaleen kirjan tekoon liittyvät kulut hän on maksanut vuonna 2015 saamallaan Silja Hiidenheimon stipendirahalla.
Kosola kirjoitti tekstit käsin mustalla ja punaisella mustekynällä, ja mikä kirjallisuuden peruskuviota hämmentäväisintä - kirjaa ei voi ostaa rahalla vaan tunnustuksella. Ohjeet kirjan hankkimiseen Variston kotisivuilta.

Prosessi on havahduttavana taidetekona kiinnostanut syystäkin medioita. Mink tähre, kui varte?
Hesarin juttu.
Ylen juttu.

Itse valitsin tunnustukseksi erään vanhentuneen rötöksen, ja solmin sillä henkilökohtaisen siteen kirjaan. Kirjani on numeroltaan 32/1500.

Sisältö pohtii ja kysyy paljon lukijalta - suoraan ja epäsuoraan.

Identiteetti-kysymyksiä Kosola valaisee ansiokkaasti eri suunnista - itseä se alue kiinnosti erityisen paljon, koska samaa aihepiiriä itsekin pyörittelin Halokehrät-kirjassani.

Onko identiteetti alati tapauskohtaisesti ja elämän etenemisen myötä muunneltavissa oleva kuosi tai kuosivalikoima, onko minä käyttökelpoinen illuusio, miten vapaa ihmisen nk. vapaa tahto on?

Turun Sanomissa juttu 6.4.2018

Kirjassa toistuva merkki sitoo miten on kaikki, ja sen takana oleellinen. 

Mitä sen takana?

Lukija joutuu rullaamaan auki omaa filosofiaansa ja ihmis- ja elämäkäsitystään ja sieltä kääröistä vastaamaan itselleen. 

Olen sitä mieltä, että Varisto on taltioinut itseensä paljon oleellisia ajankuvia. Kosolan teksti on monipuolista, humoristista.

On jo pitempään aikaan ollut muodikasta, että liian lähelle tulevat kysymykset riisutaan ja riivitään ohi ja alas älykkäällä ironialla. Nokkela keino kieltäytyä vastaamasta - olen pohtinut että taidokas naiivius voisi olla kyynistä ironiaa murtava keino.

No, Variston loppupuolella Kosola tämän juuri tekee - kaunokirjoitetuissa lauseissa suorastaan kuulee tekijän puheäänen. Hienoa, tehokasta. 

Lurahtaa sieltä Kosolaltakin yksi oma tunnustus.

Erittäin suositeltava kirja. Tunnustusta peliin.

Ja rakenteet rutinalla muuttuvat

Jo vuonna 2007 alkanut #metoo-kampanja on lähiaikoina ollut Suomessakin ansiokas. Rohkeiden naisten myötä sen on tuonut julkisuuden valoon miesten harjoittamaa seksuaalista häirintää ja muita rakenteellisen vallankäytön ongelmia. Kun tietoisuus asioista on levinnyt laajalle julkisuuspakon työntämänä, paluuta entiseen ei enää ole. Ajattelun, asenteiden, arvojen ja toimintatapojen on muututtava ulkoisen paineen edessä, tai vaihtoehtona on lattialuukun klonksahdus.

Tällä hetkellä mm. se perinteikäs maskuliininen taiteilijamyytti hieman orpona ihmettelee pysäkillä, tatti kourassaan, että mitenkäs tästä nyt sitten suditaan uuteen maaliin. Toki nämä isot kulttuuriset muutokset koskevat myös naisia, halutaan tai ei.

Sosiaalisen median ”keskusteluissa” – jota hakuammuntaa yhä enemmän inhoan – on tehty puolin ja toisin syyllistäviä yleistyksiä. Jos nyt kerron minäkin, miten ne asiat siellä somessa nyt joka tapauksessa koetaan, niin kaikki miehet ovat sikoja, ja ikuisessa valkoisen miehen vallankäytön syyllisyydessä! Ja mies-oletetut saavat syyttää omista ongelmistaan vain itseään! Kaikki naiset taas ovat tiukkapipoisia hiekkapilluja, jotka käyttävät todellisuudessa miehiä hyväkseen kauko-ohjattavina hyötyolioina! Ja nykyämmät vielä mätkivät feminismilamauttimella palleille aina kun tulee tilaisuus!

Simmottis. Kun vielä huomioi, että pääpiirteisiä sukupuolimääritelmiä on nykyään parisenkymmentä, niin vaikeaa on. Toki ymmärrän mustavalkoiset Suomi-Filmi-haikailijat: salskeat miehet tekivät miesten työt ja kauniit naiset tekivät naisten työt. Ja kaikki söivät puulusikalla samaa lihasoppaa herran pelossa aamen. Ja jos olikin jotain pershomoja konttuurin kaapissa, niin niistä ei puhuttu.

Itse ymmärrän feminismin niin, ettei mikään juttu tai asia ole etukäteen sallittu tai kielletty vain sukupuolen perusteella. Sen syvällisempään ei oma järki riitä.

Osaltaan #metoo on saattanut ihmiset jo ylivarovaisiksi – on parempi olla sanomatta ja tekemättä mitään, minkä joku vallantahtoinen kaaho saattaa yhtäkkiä kokea seksuaaliseksi häirinnäksi ja sitten ollaankin jo pyörimässä somekohun grillitikussa. Siis näkemiin eurooppalaiset poskisuudelmat, halaukset ja smalltalkit. Heilautetaan kättä viiden metrin päästä, niin on ennenkin näillä peltoisilla seuduin lähimmäistä tervehditty.

Kulttuurirakenteet ovat käytännössä loputon rakennustyömaa, jonka olemusta muutetaan ihmisten ja elinolosuhteiden toimesta. Jatkuvasti yhteisöelämän vanhoja sääntöjä puretaan, tutkitaan, vaihdetaan, rakennetaan uutta paremmalle tiedolle. Tehdään uusia virheitä, taas korjataan. Se on päättymätöntä kivuliastakin luopumista, uuden aloittamista. Joskus se eteenpäin menokin näyttää taka-askelien ottamiselta.  Mutta onneksi näillä mennään.

Kirjoittaja on Turussa asuva henkilö, jonka mielestä ihminen asuu muuttumisen vapaudessa

Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 6.4.2018