maanantai 29. elokuuta 2016

Voima-lehden Runoilija.-palsta osa 13: Mia Rönkä

Juttu julkaistu Voima-lehden numerossa 7/2016

Mia Rönkä. (kuva: Marko Laihinen)

Runopenkki kukittaa elävän arvostusta

Olet biologi ja ympäristöekologian dosentti, jolta julkaistiin keväällä esikoisrunokirja Maanalaiset linnut (Sammakko). Miten tavallinen ihminen voi selättää ekoahdistustaan?
Voi pitää huolta omasta tontistaan ja siitä, miten arkeaan elää. Oma lähiluonto on tärkeä. Se mihin on tunneside, sitä haluaa suojella. Omilla teoilla on merkitystä – esimerkiksi sillä, että vähentää muovin käyttöä.

Tietokirjailija ja runoilija sinussa painivat, kumpi vie voiton?
Ehkä molemmat voittavat, toteavat että tasapeli ja jatketaan tästä yhdessä. Kummankaan ei ainakaan tarvitse hävitä.

Jos runosi ovat maanalaisia lintuja, mitä siteitä niillä on maanpäällisiin lintuihin?
Ne kertovat ja merkitsevät samoja asioita: kulttuurisia yhteyksiä, vuorovaikutussuhteita, toivoa, kommunikointia.

Jos runokirjastasi ilmestyisi yksi puhekupla, mitä siinä lukisi?
Verso umpeutuneesta haavasta.

Millainen elävä organismi runokokoelmasi voisi olla: lajikuvaus?
Jokin haarautuva, juurtuva, itävä. Sanikkainen tai muu kasvi, joka voi katkeilla ja jonka pudonneet palaset pystyvät tuottamaan uuden yksilön. Eliö, joka kykenee uudistamaan itse itseään – toivoisin sille iättömyyttä.

Onko kirjasi jokainen sivu kastettu empatiaan?
Ainakin elävän kunnioittamiseen ja arvostamiseen.

Maanalaiset linnut -kirjaa on sanottu myös yhteiskuntakriittiseksi. Mitä meidän tulee ensimmäiseksi tehdä?
Pitää huolta ympäristön kantokyvystä, se on kaiken taustalla. Jos ekosysteemit eivät toimi, kaikki käy vaikeaksi. Toivon, että luonto kykenee tulevaisuudessa säilyttämään toimintakykynsä, ei vain ihmistä varten, vaan että muutkin eliölajit mahtuisivat tänne.

Mikä on ollut vaarallisin hetkesi tutkijana luonnossa?
Olisi hienoa sanoa jotain isoa ja dramaattista, mutta vaarallisinta on, kun valokuvaan makuullani tuolla pöpeliköissä. Punkin purema on riskialttein.
  
Voiko runo olla ihmiselle vaarallinen?
Asia jota pelkää, koetaan vaaralliseksi. Myös pelko itsessään voi olla vaarallista. Runo voi muuttaa asioita lukijassa tai kirjoittajassa, eli jos pelkää muutosta, runokin voi olla vaarallinen.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?
Mikä yhdistää runoa ja karhua?
Karhun valokuvaaminen muistuttaa osittain runon kirjoittamista. Sekä karhussa että runossa on arvoitusta ja voimaa, ja samoin kuin valokuvaa myös runoa tavallaan metsästän, yritän saada pyydystettyä. Ajatusta ei voi väkisin ottaa, kuten ei kuvaa karhustakaan. Saamisen ja löytämisen ilo yhdistävät.





keskiviikko 24. elokuuta 2016

Halokehrät -esitys Helsingissä ja Turussa

B-Gallerian esityksestä 5.6.2016. (kuva: Mika Aaltonen)

Olen tehnyt aiemminkin yhteistyötä performanssitaiteilija Leena Ritva Koskisen kanssa.
Vuonna 2015 teimme hänen ja Henri Aitakarin kanssa monitaideteoksen Red Chair Jazz.

Tänä vuonna olemme Koskisen kanssa luoneet teoksen, joka pohjautuu Halokehrät -kirjaani. (Poesia 2015). Se valittiin Vuoden aforismikirjaksi 2015.

Ensiveto tehtiin B-Galleriassa 5.6.2016, seuraavat esitykset ovat Kansallisteatterin Lavaklubilla LA 28.8.2016 klo 18:30  (kuuluu Runokuu-tapahtuman ohjelmaan) ja sen jälkeen New Performance Turku Festival -tapahtuman avajaisissa 5.10.2016. 

Lisätiedot ja valokuvia yhteisteoksesta sekä videosta löytyy täältä.

lauantai 13. elokuuta 2016

Kotiseuturockia vinyyliin puristettuna


(Juttu julkaistu Laitilan Sanomissa 5.8.2016)



Jyväskylästä kotoisin oleva The Hayleys ja laitilalainen Sydäntalvi ovat julkaisseet heinäkuun lopussa yhteisen Jyväskylä/Laitila split 7”-vinyylin. Split-muoto on punk-piireissä tuttu julkaisumuoto, jossa vinyylin kääntöpuolilta löytyy kaksi eri bändiä. Sydäntalven rumpali Mikael Ruoho selvittää erikoista projektia.
– Idea lähti kaveribändiltämme The Hayleysiltä, jonka kanssa on keikkailtu yhdessä. Heidän laulajakitaristinsa sai idean, jossa molemmat bändit kirjoittaisivat biisin kotikaupungistaan. Meistä idea oli ihan mahtava, joten suostuttiin tietty heti. Tarkoitus oli saada kahdesta erilaisesta kaupungista kaksi erilaista biisiä aikaan, ja siinä onnistuttiin.

Ruohon kuvailun mukaan The Hayleysin biisi on varsin paljon heidän näköisensä: kolkko ja raskas, punkisti rokkaava veisu. Heidän biisinsä taas on maanläheisempi, lämpimämpi ja melodisempi. Sävellyksellisesti Laitila-kappale avasi vähän uusiakin uria Sydäntalvelle ollen melko nopea ja konseptiin sopien jopa punk-vaikutteinen.

Ruoho itse on asunut Turussa pari vuotta. Lyriikoiden syntyaikoihin hän oli kuullut paljon negatiivista Laitilasta, ja hänestä tuntui, että monelle tuttavistaan Laitila tarkoittaa menneisyyden muistojen tms. takia pelkästään kamalaa paikkaa. Ruoho halusi itse esittää biisissä oman näkemyksensä.
–Laitilassa en enää asu, mutta minulle siitä on tullut rauhoittumista ja rentoutumista tarkoittava turvapaikka. Vetäydyn mökille Katinhäntään kun tarvitsen pakoa arjesta ja Turun melskeestä.

Vinyylit ovat tehneet musiikkiformaattina paluutaan jo useamman vuoden. Ruoho ja Mäkinen tunnustautuvat vinyyliharrastajiksi kumpainenkin. Siinä mielessä omakin julkaisu osui hyvää saumaan.
­– Eikä se vinyylin tekokaan niin hirveän kallista ollut, lähinnä painoajat ovat  tuskallisen pitkiä.

Sydäntalvi-yhteessä soittavat Timo Keränen kitara/laulu, Vili Mäkinen basso/taustalaulu ja Mikael Ruoho rummut/perkussiot.

Kuva: Juha Kurri

maanantai 1. elokuuta 2016

Musiikki on jokaisessa oleva yhteinen kieli

 
Mauri Mikkola Quintet.

Laitilassa aikanaan pitkään asunut ja täällä musiikkipiireissä vaikuttanut kitaristi Mauri Mikkola esiintyy Jazzkukko-festivaaleilla sunnuntaina kaupungintalon kaksoiskonsertissa. Hän saapuu Mauri Mikkola Quintet -orkesterinsa kera ja soitettava materiaali koostuu hänen viime vuonna ilmestyneen Lux Et Umbra –tupla-CD:n kappaleista.

Kappaleitasi on luonnehdittu tyylilajiin jazzfuusio, mitä se tarkoittaa?
– Jazzissa erilaisia tyylilajeja on kymmenittäin, ja fuusio tarkoittaa sitä, että kappaleissa on sekoitettu erilaisia genrejä, elementtejä ja tyylejä keskenään. Se ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti sitä, että se olisi jotenkin vaikeaa tai musiikkia, jota ei ymmärrä. Päinvastoin, ei jazzia tai muutakaan musiikkia välttämättä tarvitse pyrkiä ymmärtämään. Silmät vain kiinni, kädet käsinojille ja rennosti avoimin mielin ottamaan vastaan. Musiikista voi innostua, tai sitten se ei kolahda, mutta kuunteleminen avartaa aina.

Musiikki elämässä tärkeässä roolissa
Mikkola puhuu mieluusti siitä, miten musiikilla on oma lahjaluonteensa, ja miten se on meissä jokaisessa olevaa yhteistä kieltä. Suuri hienous piileekin juuri siinä, että musiikista pystyy saamaan itselleen vahvaa elämystä, vaikkei olisi musiikin teorioista tai soittamisesta välttämättä mitään tietämystä. Omalla kohdallaan musiikki on hänelle ollut elämässä aina hyvin tärkeässä roolissa. Sen antamalla lykyllä on selvitty ylä- ja alamäet.
– Omalla kohdallani sävellystyö on vahvasti sitä intuition harmaalla alueella olemista, sieltä kautta toimimista. Lux Et Umbra -levy on ammentunut omasta elämästäni, ja sen erilaisista kokemuksista. Jossain määrin se vastaa persoonallisuuden muotoutumista ajan myötä.

Vaikka varsinkin instrumentaalinen musiikki on jossakin kaukana siellä sanojen takana, niin silti sävellystyön kautta on mahdollista siirtää sanoja ja konkreettisia asioita musiikin värähtelytaajuuksiin.
– Siinä luovassa prosessissa on jotakin samaa kuin esimerkiksi unessa, jonka ymmärtää täysin sitä nähdessään, mutta jota ei enää pystykään selittämään herättyään.

Rockbändien ja konservatorio-opiskelujen jälkeen Mauri Mikkolan oma tie musiikin parissa on edelleen vankistunut.
– Kyllä, tämä on se juttu mitä haluan tehdä. Ja kulkea eteenpäin ja kehittyä niin musiikin parissa kuin ihmisenäkin.

Mauri Mikkola Quintetissä soittavat hänen lisäkseen Johannes Peltola basso, Hannu Hiltula tenorisaksofoni, Karri Kerkelä rummut ja kosketinsoittajana on Mikkolan puoliso Kristiina Karsten.
Kaksoiskonsertti on kaupungintalolla SU klo 16–18. Yleisölle maksuttoman konsertin ensimmäisestä puoliskosta vastaavat Tuomo Uusitalo ja Kari Antila Duo.

(Juttu julkaistu Laitilan Sanomissa 29.7.2016)