torstai 23. kesäkuuta 2016

Ytö, 22.6.2016


menossa katsomaan näytelmää joka roolisilmin
katsoo kohti muistamista, rapistumista, sitä
miten suhtaudumme toisiimme, lyhyeen aikaan
johon väistämättä jäämme
siihen mitä olemme, miksi olemme sitä mitä olemme

onko muistaminen sairastumista

kaikessa on tasonsa, kerroksisuutensa
persoonan vuosirenkaat

teatterimäkeä päin, lyhyen lisämatkan varrella
ajan talolle jossa asuin ensimmäiset 19 vuotta
1989 sanoin hei

Ytö, vanhoissa tiedoissa täällä ollut yksi verotettava talo

mäelle keskellä kylää

unenomaisuus
kaikki mihin katsoo on häkellyttävän tuttua,
tunnistettavaa, paljon on poissa, puita, kivitolpat
osa puista ja sireeniaidoista kasvaneet suuriksi

ovi lukoton, astuin sisälle selvästi jo
katoavaan vanhuuteensa vajonneeseen taloon

joskus lapsuudessa olin yksin kotona, tuli
vieras nainen katsomaan paikkoja
hänkin oli asunut täällä

jos ei omien askeleideni ratsahduksia olisi puulattialla
täällä ei olisi nyt mitään muuta ääntä

roikkuvia sähköjohtoja, varon niiden mahdollista virtaa
pelkät hirret näkyvissä, halpoja
pölyttyneitä huonekaluja
kerättyinä huoneisiin, jotkut ihmiset ovat täällä olleet
jossain vuodessa, en tiedä, en tunne heitä

vuokralaisuutta ensimmäisen omistajan jälkeen

ihmettelen huoneiden kokoa
pystyn muististani päällystämään seinät tupakka-askeilla
tuomaan helposti tänne asujien ääniä, puheita, arjen kolinoita
ovien paukahduksia, hajuja

vintissä tunnistin heti sen kuivan sammaltilkkeen tuoksun
vaikka sekin viety pois jonkun keskenjääneiden
suunnitelmien tieltä

tuon lisää vieraita jotka kävivät täällä melko usein
sorinat, metelit
haamumaisia mielikuvia, jos sillä lailla haluaisi ajatella

ne mitkä ovat tapahtuneet, ne ovat totta
vaikka ovatkin liuentuneet, riisuneet värejään,
äänistään laimenneet elettyyn aikaan

muistikuvat ovat aina tärähtäneitä – se on totta, jokaisesta
tapahtumakuvasta tulee uusi otos kun
ihminen ajattelee sitä, eri ikäisenä ehkä
toisenlaisella asenteella, joka voi kaataa
umpikujat päällystetyksi tieksi eteenpäin

täällä on paljon eri vuosia, lapsuutta, nuoruutta

onnellisiakin, hauskoja tuokioita tulee luokse, vai
tuleeko niitä vasta nyt näkyville kun kirjoitan tätä
ottamaani kuvaa katsoen?

muistaminen, kuin kaukaa säröytyviä valoja

jos osaa, ja pystyy ottamaan etäisyyden, saa
vallan valikoida, muuttaa

pystymuurit huoneissa luukut auki, ruostunut hella
se lämmityksen kaikki vaiva,
se talvi joka kävi lähellä -40 astetta

me olemme hyvin paljon vain sitä
mitä me muistamme, pelkkä muistin kapasiteetti
asettaa meidät tiettyyn järjestykseen

ominaisuus, omaisuus

piha, ollut ihmisetön sekin jo pitkään
tuo traktorinrengas joka oli maalattuna kukkapenkkinä
se mustavalkoinen valokuva -73 jossa nousen itkien
kun en tahtonut isän valokuvamalliksi, muistan
kuvanottohetkenkin

suuli, sen tapahtumat
peltotilkut
lähimetsät, leikkipaikkani
seikkailutkin ovat edelleen siellä

olo, että jos sinne huutaisin, jotakin
sieltä minulle vastaisi






Laajempaa omaa muistelua Ytön kylästä olen kirjoittanut Ytönkorven kulttuuriseura ry:n 2014 ilmestyneeseen kotikirjaan Kiakauksi, kököi ja kurklavoi.

Ytöstä ja muista Laitilan kylistä historiatietoa täältä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti