perjantai 7. elokuuta 2015

Traumaliikuntapäivät


Monella on tuskallisia muistoja koululiikunnasta. Oman käsitykseni mukaan naisilla vielä miehiä enemmän. Niitä unohtumattomia epäonnistumisia, huikeita luuseritunteita ja nöyryytyksiä muiden edessä; pakotusta ja simputusta. Tiettyjä liikuntamuotoja moni vihaa syvästi aikuisenakin. 
    Aihe sekoittui töissä aamukaffepuheisiin, ja koska totuus on, että omien pelkojen kohtaaminen saattaa lieventää vanhoja ahdistuksia, niin ideoimme Traumaliikuntapäivät. Koko Kupittaan urheiluhalli käyttöön, myös läheiset ulkokentät ja uima-altaat ja eikun kohden pahimpia vanhoja voikkapainajaisia!

    Mitkä lajit laittaisivat monille jo etukäteen kainalot hikeen ja palaa kurkkuun? Joka väliin ainakin sitä joukkueiden muodostusta ”jako kahteen” –periaatteella – parhaimmat atleetit valitsee, ja niitä viimeisiä lukutoukkia tms. mietitään tosi, tosi pitkään. Joukkuelajit koettiin monesta suusta tuskallisiksi, mutta pesäpallo löi itsensä kunnarina ilkeimmäksi lajiksi. Eräskin oli flikkana käynyt muutaman vuoden Pohjanmaalla koulua, missä oli lähes aina pelattu pesäpalloa ja muut luokassa olivat kutakuinkin SM-tasoa.

    Myös kori- ja lentopalloa muisteltiin hikisinä inhokkeina – kehomuistoina jomottivat yhä ne kivikovista palloista rutsahdelleet sormivauriot ja punahohkaiset käsivarret. Eikä ne senaikaiset tarra-strollersitkaan nyt niin kovin hyvin nilkkojen nyrjähtelyjä estäneet. Tosin parhaiten kramppaava koululiikuntalaji -100 metrin juoksu kylmiltään kiskaistuna – siihen halpislenkkarit ovat  ne ainoat oikeat kipittimet.

    Mitäs muuta – outoja tanssahteluja ja haarahyppyä tamburiinin tahtiin, ja oi, telinevoimisteluja muisteltiin oikein pahalla. Siellä oli kättä murtunut hevosella, ja kaikkien muiden seuratessa silmä kovana kiivetty paksua hamppunarua pitkin kattoon – eli se 10 cm. Ja yritetty paikat tärräten vetää sitä yhtä helvetin leukaa.

    Traumaliikuntapäivillä tutun verenmaun suuhun suihkauttaisi vanha kunnon Cooperin testi! Minkä eräs tyttö oli joutunut juoksemaan toiseen kertaan, kun opettaja ei ollut uskonut tulosta. Ah heitä unohtumattomia liikunnanopettajia muisteltiin myös – sanoisinko todella suurella lämmöllä. Kankeamman sortin tyttöä oli ”autettu” ja rutattu venyttelynurkassa se pää väkisin sinne polviin.

    Nuorelle polvelle tiedoksi, että entisajan energiajuoma oli kiehuvankuuma mehu, joka juuri ja juuri oli tiivisteestä väriään vaihtanut. Mutta jo vain virkistyi kitalakea myöten ja jaksoi tuutata hengenhädässä sukkulaviestiä tai hiihtää paniikissa koulujenvälisissä.
    Korkeushyppyä, kolmiloikkaa ja kilpikonnakelluntaa – Traumaliikuntapäivien toivelistaan voi vapaasti liittää omia tukaluuksia.

    Mutta mites meillä siellä pienessä Kaariaisten kyläkoulussa? Liikunta-knowhow oli huipputasoa Lippo Juvalan ja Ilkka Simolan toimesta. Muut lajit olivat ok, mutta juoksua inhosin. Mutta niin vain juuri lenkkipolulla Lipon kanssa täällä Turussa taannoin tavattiin ja rupateltiin. Kun meinasi vilu jo tiivistyä puseroon, hän totesi: Jaahas, eiköhän jatketa urheilua että kunto kasvaa!” Näin tehtiin. Jos ei nuaren juakse ni vanhan ei eres kontta.


Kirjoittaja on Turussa asuva tapahtumien suunnittelija



(Julkaistu Laitilan Sanomissa 7.8.2015)

sunnuntai 2. elokuuta 2015

Legendaarista bluesosaamista saapuu ensi kertaa Laitilaan


(Julkaistu Laitilan Sanomissa 31.7.2015)

Kari Antila on tietoisesti pyrkinyt kokoamaan ensimmäisen Jazzkukko-festivaalin musiikkikattauksen monipuoliseksi. Rytmimusiikin sielukasta pulssia pääsevät lauantaina puistolavalla viimeisenä iskemään Pepe Ahlqvist ja kitaristi Jarmo Hynninen yhtyeineen. Kummallekin muusikolle on tunnusomaista persoonallinen notkeus eri musiikkilajien raja-aitojen ylittämiseen.
    – Olen aina ollut vähän utelias, ja bluesin lisäksi olen esiintynyt jazzmuusikoiden, rokkareiden ja myös pelimannien kanssa, toteaa jo 60-luvun lopussa oman uransa aloittanut suomibluesin legenda Ahlqvist.
    – En ole puritaani ajatusmaailmaltani enkä sillä lailla vintage, että olisin jämähtänyt vain jonkin tietyn aikakauden musiikkiin.
   Tämä on näkynyt myös siinä, että vuosien varrella arvostettu laulaja/huuliharpisti on tehnyt keikkoja akustisesti, duona, enemmän rockmeiningillä ja myös big bandien solistina.
    Varsinaisen kipinän näihin tummansinisiin musiikkipyörteisiin Ahlqvist sai noin kymmenvuotiaana, kun Brittein saarilta alkoi kuulua bluespohjaista musiikkia. Se kolahti lähtemättömästi. Sen jälkeen alkoi löytyä lisää juuria; Amerikasta Chicagon ja  Missisippi Deltan –bluesmuusikot, Muddy Waters ja Robert Johnson kumppaneineen, John Mayall ja niin edelleen.
    – Kuuntelin bluesia aivan laidasta laitaan, ja edelleen tänä päivänä olen sitä mieltä, että moneen muotoon taipuva blues on mieletön aarreaitta kun sinne sukeltaa.

    Jazzkukossa Pepe Ahlqvistin yhteenä soittaa kitaristi Jarmo Hynnisen johtama kokoonpano. Vaikka Hynninen on nuorempaa kaliiberia, tietty alkutaipaleen samankaltaisuus juurevaan rytmimusiikkiin löytyy.
    – 1980-luvun alussa Suomessa oli rockabillybuumi, ja siitä innostuin. Erityisesti vanha Elviksen musiikki edellä. Koska rockabillyssä oli kitara tärkeässä roolissa, niin siitä tuli sitten myös se oma instrumentti.
   Fiftarimusiikki laajeni Hynnisellä ensin rautalankaan, siitä luontevasti country & westerniin. Myöhemmin kiinnostus ja taidot etenivät jazzin äärelle. Aina siinä määrin, että kitaravirtuoosi on ollut jo vuosia Metropolian Pop/Jazz-koulutusohjelman opettajana, mukana yli 20 levyllä, tv-konserteissa sekä julkaissut useita oppikirjoja. 

Kuten todella monen muunkin suomalaisen huippukitaristin kohdalla, vuosia sitten hän oli myös Kari Antilan kitaransoiton opettaja silloisessa Oulunkylän Pop/Jazz Opistossa. Sieltä liikkeelle lähteneestä ystävyydestä saadaan nyt nauttia Laitilassa runsain mitoin.
    Jazzkukko-festivaalien aikaan Hynnisen taipuisaa monipuolisuutta pääsee kuuntelemaan tyyleiltään erityyppisiksi viritetyillä keikoilla.
    Oma ennakko-ounastukseni myös on, että festareiden jameissa yleisö tulee pääsemään osallisiksi huikeasta kitaroinnin improvisaatioista.

    Ahlqvist ja Hynninen ovat aikaisemminkin tehneet yhteistyötä – harvakseltaan, mutta aikanaan on syntynyt myös yhteinen levykin.
    – Viimeksi olemme tainneet olla yhdessä lavalla vuonna 2007, joten on jo aikakin taas soitella Pepen kanssa.
   Samoissa innostuneissa tunnelmissa on Ahlqvist.
    – Tosi hyvin mielin olen tulossa Laitilaan, ja uskon että saadaan aikaan todella hyvät festarit. 


Teksti: Marko Laihinen