lauantai 27. syyskuuta 2014

Graffiti, Turku


Turkuun on täksi kesäksi pystytetty kaupungin toimesta kolme luvallista maalauseinää, taidekolmiota. Niistä lähdin vähän jutuntekoa nuuskimaan ja päädyinkin suihkeena tutkaamaan koko graffitikulttuuria. Itselleni jokseenkin täysin tuntematon alue ja siten kiinnostava kaikkine rönsyineen.
Ensimmäinen aalto tästä ilmiöstä saapui Suomeen 1980-luvulla samaan aikaan hiphopin ja breakdancen kanssa. Tuonnempana näistä sitten syvällisemmin vaan muutamia kuvia tähän kohtaan – ja itse asiassa valokuvat ja videot ovatkin tämän hetkellisyyden taidemuodon ns. elämään jäävää evoluutiota.


Äskettäin on valmistunut Turun BioCityyn kuvataiteilija Jukka Hakasen teos Biodiversiteetti. 
5 x 25 metriä ja 70 spraymaalipurkkia. Tilaajana Turun Teknologiakiinteistöt Oy ja teoksen aiheet ovat tulleet kaupunkilaisilta. Tämä on hänen lopputyönsä Helsingin taideteolliseen korkeakouluun ja on myös osa turkulaista Olohuone 306,4 km2 kaupunkitaidetapahtumaa.



Tämä on yksi kaupungin väliaikaista taidekolmioista Pansiossa. 


Kupittaan puiston alueella on myös kaupungin rakentama kiinteä luvalliseen maalaukseen tarkoitettu seinä. Paikalla oli nytkin maalareita joiden kanssa juteltiin. 
Tutkimusten mukaan graffitimaalarit ovat iältään noin kymmenvuotiaista yli nelikymppisiin.


Elämän värikkyydestä, hauskasta tekemisestä ja omatyylisestä itseilmaisusta tässä pohjimmiltaan on kyse. On sosiaalista toimintaa myös. Luvattomissa maalauksissa taustamotiiveina vähän erilaisia asioita - ne tarjoavat adrenaliinipaukkuja, kapinanpaikkaa ja mahdollisuuden mittaroida 
statuspituusjärjestystä alan harrastajien keskuudessa.  







P.S Siivosin tekstiäni 1.10 kun kävi ilmi, että tätä setää oli huiputettu 6 - 0.
Pikkutyyppi esitteli uskottavasti omina töinään toisen henkilön tekemiä maalauksia.
No, eiköhän moinen jotain kuvajaista ruutannut ainakin omille silmilleni ajan arvoista ja opituista toimintatavoista.




perjantai 19. syyskuuta 2014

Vanhaa nahkaa


(Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 19.9.2014)

Suvella kun oli pirullisia helteitä, yks miäs totesi hikoilustaan: ”ko o vanh nahk jo, ni ei oikken pirä enä vettäs.” Onneksi kuumuus jäähtyi ohi, ja alkusyksyn parhaat ilmat ovat täällä.  Vuosien kokemuksen myötä oman termostaattini ”hyvänmeiningin” yläraja on siinä 25-asteessa. Kun menee yli, alkaa tämä hanu kypsyä.

Vanhaa nahkaa pitkin on hyvä tassutella eläkekeskusteluun. Hairahduin epähuomiossa jopa A-Talk -ohjelmaa katsomaan. Perinteinen vastakkainasetelma on edelleen kierteet naristen kiinni pultattu: työnostajapuoli sanoo, että eläkeikää on nostettava. Työnmyyjäpuoli vastaa, ettei nykyisilläkään rajoilla pärjätä, vaan työssäjaksamiseen ja työhyvinvointiin on panostettava. Aiheeseen kietoutuu lisäongelmina, että nykyihmisten elinikäodote on kasvanut (liikaa). Työttömyyslukema on noin 450 000 - riippuen toki tahosta, miten todellisuutta tilastoilla vääristellään. On kestävyysvajetta ja muutakin. Ohjelma-aika muodon vuoksi vähän kränäiltiin, lopussa kaikki hyvin, ja mitään edistystä mihinkään suuntaan ei tapahtunut.

Yksi ratkaiseva näkökulma jäi kokonaan puhumatta tai esilletuomatta. Eläkeasioissakin tulisi jokaisen ihmisen tilannetta kyetä tarkastelemaan henkilökohtaisesti, yksilötasolla. Edelleen puhutaan vain yleisellä tasolla massojen liikuttelusta, ja silloin mennään joka tapauksessa metsään. Yhtenäisiä massoja ei enää ole, vaan yksilöllisyyden aika.

Mitä tuumaa työtön vaatimuspuheista, että eläkeikää ja työaikaa tulisi nostaa? Tai hän, jolla on ollut paikat paskana jo muutaman vuoden, mutta jatkaa vaan pitäisi? Tai hän, joka selviää nykytyöelämän vaatimuksissa vain pillereillä tai viinaa tissuttamalla?

Ihmisillä, joilla on eri syistä kertynyttä varakkuutta, heillä on toki mahdollisuus maksaa mm. yksityistä eläkevakuutusta ja hankkia rahalla itselleen yksilöllistä kohtelua. Olkoot he onnellisia onnellisessa asemassaan vailla vähävaraisempien kateutta.

Toinen asia. Lähiaikoina olen tavannut eri yhteyksissä henkilöitä, joilla on upean ihmisyytensä ympärillä liian vanha nahka, ja sen takia ei pääse enää työelämän ovesta sisään. Halu ja tahto olisi erittäin suuri.  Korkeasti koulutettuja, monipuolisella kokemuksella ja sitkolla – ei kysyntää markkinoilla. Päiväys mennyt vanhaksi. Heippa. Ja heikentyvälle eläkkeelle matkaa on vuosia. Tämä jana on kurja, ja epäoikeudenmukainen. Ikääntymistä kun ei itse valita.

Eläkepommia olisi puhua ääneen enemmän tästä jyrkkenevästä suomalaisesta ikärasismista. Ja samalla suositella tulevaisuuttaan miettivälle nuorelle sellaisia elinkeinoja, ammatteja ja asemia, joista ei väistämätön ikääntyminen lyö kovin helposti laudalta.

Kirjoittaja on Turussa asuva aika vanha nahka.






tiistai 16. syyskuuta 2014

Mikko Kalajoki: Kolme tärkeintä asiaa (WSOY 2014)



Viime kuukausina on ollut sellaista vilskettä, ettei ole yksinkertaisesti ollut aikaa lukea romaaneja. Nyt tuli sellaista rakoa, että muutamissa pätkissä luin Mikko Kalajoen tuoreen kirjan. Se on järjestyksessään hänen toinen romaaninsa.

Huomasin myös, miten omat lukuasetukset päässä ovat selkeästi oman käsikirjoituksen viimeistelyfiilauksen takia aforistiikan ja runouden säädöissä. Romaanit ovat laveaa tavaraa. :-)

Pyrin välttämään juonipaljastuksia mutta niitä luiskahtanee joukkoon.

Ari Hiltunen on määritellyt:"Romaanissa on kyse sanoilla luodusta visuaalisesta todellisuudesta, joka rakentuu lukijan mielikuvituksessa ja saa hänet uskomaan fiktiiviseen todellisuuteen."

Kolme tärkeintä asiaa luettuani - varsinkin sitä jälkeen päin pohdittuani minulle syntyi vaikutelma, että kirjoittaja on luonut keskeisistä päähenkilöistään Sakusta, Heinistä, Jukasta, Veerasta ja poissaolevana alati mukanaolevasta äidistä Tarusta tahallaan eräänlaisia karikatyyrejä. Tämän ajan arvopuista veistettyjä kirjallisia marinonetteja, joita hän liikuttelee kertoakseen tarinaa, kirjansa sanomaa, pääviestejä. Tietyin kohdin henkilöhahmot eivät nimittäin minusta ole uskottavia perinteisessä mielessä. Heini on liian nuori ottamaan kirjassa kuvattuja aikuismaisia rooleja ja varsinkin ajatusmalleja, Jukka lipeää vähän liian älykkääseen dokujengiin asti varsin vauhdikkaasti kun lähtee luisumaan työpaikastaan. Jukan, Heinin ja Sakun keskinäisiä suhteita, arkisia jollain lailla positiivisia välejä ei juurikaan kuvata vai eikö niitä ole ollenkaan? Voiko kirjaston maailmassa (!) työskennellä niin tunteeton ihminen lapsiaan kohtaan kuin millaiseksi Taru kuvataan? Miksi Veera innostui Jukan kaltaisesta tyypistä? Sakussa on ehkä eniten perinteistä todenperäistä uskottavuutta - rakkauden puutos näkyy syömishäiriönä. Tosin hänelle puhuu jokin aika pitkiä vuorisaarnoja Zlatan Ibrahimovićin hahmossa: liekö Jumala, Perkele, opittu omatunto vaiko tämän ajan huono-osaisten puolelta ponnistavan voittaja-tyypin arvot ja persoonallistetut toimintametodit huipulle? En tiedä.

Minusta Kolme tärkeintä asiaa kyntää sivuillaan eniten tähän aikaan kohdistuvia moraalisia kannanottoja, kysymyksiä ja alleviivauksia. Siihen tarkoitukseen henkilöhahmo-marionetit on mielestäni ensisijaisesti tehty tai siihen ne ainakin ovat soveliaat.
Käytetty kieli on paikoin rujon rajua; se vastaa vallitsevaa todellisuutta kyllä.  Ja tietenkin luotu kieli luo myös omaa todellisuuttaan. Omaa kieltään ja kertovaa rakennettaan luovat myös - ainakin osittain todeksi otaksumani - napatut nettipuheenvuorot. 
Kirjassa on huumoria, mutta sen taltioimiseen tarvitaan jonkun sortin mieltymystä ja ymmärrystä mustaan huumoriin. Ei tätä miellyttämistarkoitukseen ole kirjoitettu. Kirjallisuustaidetta on tehty eikä viihdettä.

Moraalisen pohdinnan tuntua lisää myös jossain määrin kirjoittajan kunderamainen ulkopuolinen kommentointi tarinan kulun väleissä - välillä joutui pohtimaan, kenellä kirjoittajaminällä ja missä kerroksessa mikrofoni nyt on. Sinänsä ok. Kirjoittajalla on riviensä takana sanottavaa. Paikoin voluumi on kybällä ja sanojen reunat leikkaavan teräviä. 

Jalkapallon symboliarvo on lopulta varsin suuri - oppimisvaikeuksien kamppaamalle Sakulle se pomppii käytännön pelastuksen tienä. Valmentajalla on myös keskeinen rooli asioiden edistymisessä. 
Usko ja uskonnollisuus ovat kirjassa mukana vähintään eräänlaisena taustavaihtoehtona, ellei sitten peräti yhtenä jonkinlaisena tarjottuna, takaa kuultavana perinteisten arvojen moraalisena tukijalkana. Jokainen lukija tulkitsee näitä tietysti omalla tavallaan. 

"Vaikka ihmiset olisivat kuinka rikkinäisiä tai epäkunnossa, he pystyvät auttamaan toisiaan, kunhan ovat ajoissa. Ei tarvita ihmeitä, vaan aivan tavallisia asioita. Makaronin keittämistä, ilman pumppaamista jalkapalloon, pyykin pesemistä, kiipeämistä metalliseen mainostorniin keskellä yötä."

Kirja saa ajattelemaan, se haastaa pohtimaan omia suhtautumisia nykytodellisuudesta otettuihin teräviin lähi -ja yleiskuviin ja kehityskulkuihin. Lukuisat erilaiset perhevariaatiot, nykylasten asema, heidän kasvaminen näissä erilaisissa virityksissä. Yhteiskunnallinen jako kahteen eli hyväosaisuus/huono-osaisuus ja niiden vaikutukset lapsiin. Yksilöllisyys ja umpi-itsekeskeiset valinnat; miten moni ihminen karistaa omassa lähipiirissään olevat vaikeutensa ja ihmisssuhdeongelmat mielestään ryhtymällä Tarun lailla askartelemaan turvallisen etäisten pelastusprojektien kanssa? Ei tarvitse olla tunnetasolla kiinni ja mitä valheellisempaa itsepetosta, sen enemmän pumpuloi. 
Jukan kautta kuvatut nykyisen työelämän play-offit, joissa siivilöidään sisään kapenevaa, tietynkaltaista hyvin joustavaa ja pinnoitettua persoonallisuus -ja temperamenttityyppiä yrittäjähenkeä puhkuen. 

Miksi ihmiset käyttäytyvät niin kuin ihmiset käyttäytyvät? Millaista yhteisöllisyyttä tai ymmärryskuiluja tulevaisuudessa tulee olemaan, kun moniarvoisuus ja monet eri todellisuuskäsitykset väistämättä edelleen lisääntyvät? Kenelle se tarkoittaa kurjistumista ja syrjäytymistä, kenelle lisää onnen aiheita ja rikastumista eri muodoissaan?



perjantai 12. syyskuuta 2014

Monimediajuttua Kivellä soutajat -musiikkinäytelmästä


Eilen saatiin Taidejournalismi-koulutuksessa ripustettua nettinarulle työn alla pitkään olleet monimediajutut. Itse tein sen Laitilassa elokuussa pyörineestä Kivellä soutajat -musiikkinäytelmästä.

Laitilan omassa tarinaperinteessä eläneistä jättiläisistä tietää paremmin kertoa Laitilan kulttuurisihteeri Jukka Vehmas tässä tekstissään.

Opettavaista oli kokonaisuudessaan - omien kokemusten myötä nousi arvostus niitä media-alan ammattilaisia kohtaan, jotka tiukoissa aikatauluissa pakkaavat aamulla vehkeistön autoon, menevät yksin tekemään kentälle jutun, leikkaavat ja säätävät äänet kohdalleen ja vielä samana päivänä se tulee eetteristä ulos.

Erityisesti audiojutut kiinnostavat, itselle sittenkin vähän uutena juttuna. Korva-aistin kautta kun ulkoa tuleva informaatio poikkelehtii aivan eri lokeroita pitkin tajuntaan kuin silmien kautta. Kuulon kautta on tutkitusti suorempaa rööriä tunteisiin ja alitajunnan maille. Tämän tietävät taidokkaiden kuunnelmien kanssa tekemisissä olleet.

Liikkuvan kuvan osuus tulee kasvamaan verkossa lähivuosina todella paljon. Mobiililaitteiden kehitys - näytöt suurenevat, akut kehittyvät, linjat paranevat yms. tukee osaltaan sitä kehityskulkua varmasti paljon. Kohti silmän maailmaa.

Videosiivun katsominen on kaikkein helpointa - aktiivinen kuunteleminen on eri asia kuin kuuleminen, ja lukeminen se vasta työlästä puuhaa on - pitää lukea rivi kerrallaan, käännellä sivuja, imeyttää tekstit sisäiseen projektoriin, joka sitten heijastaa ne suodatuksen jälkeen oman kuuppan sisällä mielikuvitusvalkokankaalle nähtäväksi, tunnettavaksi.

Toki tämän subjektiivisen kokemisen takia monen mielestä lukeminen on kaikkein suurinta taidenautintoa.


Oman juttuni nähtäville ja kuultaville saa tästä KLIKS!

Tutustu myös muihin Taideakatemian juttuihin osoitteessa Tutka.pro.




sunnuntai 7. syyskuuta 2014

KIRJOITTAMISEN TAIDE & TAITO (toim.) Emilia Karjula


Kirja on Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineen ensimmäinen julkaisu. [Atena 2014]

Artikkelit siihen ovat kirjoittaneet Emilia Karjulan lisäksi Liisa Steinby, Jenni Linturi, Iida Rauma, Timo Harju, Päivi Kosonen, Lena Gottelier, Kalle Vainio, Katja Keisala, Taina Kuuskorpi, Kari Levola ja Niina Repo.

Jonkunlaisen keon kirjoittamisoppaita lähivuosina lukeneena arvioisin, että tämä tarjoaa sille suomenkieliselle osastolle paljon uutta teoriaa ja käytäntöäkin. Useiden eri alojen asiantuntijoiden artikkeliarsenaali tarjoaa yhdessä sellaisen kattauksen, johon ei yksittäinen kirjoittaja pystyisi. Sen takia lukeminenkin kesti varsin kauan. Paljon on sisältöä, ja uskoisin että ammennettavaa löytyy eri vaiheissa oleville kirjoittajille.

Olen mukana 6 kk:n Taidejournalismi-koulutuksessa, jonka sisällön tuottavat yhdessä Turun Taideakatemia ja Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaine. Kirjan kirjoittajista lähiopetusta ja käytännön kirjoitusharjoituksia meille ovat tarjonneet Niina Repo, Päivi Kosonen ja Taina Kuuskorpi. Verkko-opetuksen kautta Emilia Karjula. Tästä syystä kirjan sivut avautuvat itselle ehkä hieman enemmän.

Alussa Karjula ja varsinkin Steinby esittävät perusteluja luovan kirjoittamisen opetuksen akateemiselle olemassaololle. Verrattuna muihin tieteenlajeihin, eiköhän se paikka hyvinkin ole olemassa. Toivottavasti myös rahoittajat ymmärtävät luovan kirjoittamisen arvon.

Ajankohtaista, hyödyllistä tietoa itselleni tarjosi Linturin teksti Aineisto kirjoittajan apuna.
Huomioita taustatutkimuksen merkityksestä, miljööstä. "Kirjallinen kesämökki ei johdata lukijaa kirjailijan kesämökille vaan lukijan kesämökille. Miljöö ei siis tavoittele tiettyä kesämökkiä vaan kaikkien kesämökkien sielua, kesämökkiyttä." Eri aistit on syytä muistaa kirjoittamisessa - niillä lukija saadaan ankkuroitumaan tunnetasolla kiinni tarinaan.
Tarkastelupisteen muutokset tuovat rytmiä - tämän eri etäisyyksien hyväksikäytön ymmärtää tekstinkäyttöön helposti esim. valokuvauksen eri kuvanrajausten myötä.
Aiheen kohdalla Linturi painottaa armotonta rehellisyyttä. Aiheen on oikeasti kiinnostettava kirjoittajaa. Teema on näkökulma aiheeseen.

Iida Rauma kirjoittaa Romaanin rakenteesta. Alkaen heti lupaavasti:"Minua on aina ärsyttänyt tapa, jolla proosan rakenteita opetetaan." Hänen mukaansa yhtä hyvin kuin rakenteesta voidaan puhua teoksen dramaturgiasta, arkkitehtuurista tai kompositiosta - kaikki ne viittaavat tietoisesti harkittuun tapaan jäsennellä teksti.
Kaikenlaisia bestseller-rakennemalleja on olemassa, mutta Rauma tekee olennaisen eron; aristoteelliset rakenteet palvelevat emotionaalisen kokemuksen manipulointia. "Titanic myi siksi, että se onnistuu lypsämään katsojasta tunteita maksimaalisen tehokkaasti. Romaanitaiteella on muitakin tehtäviä kuin lukijan tunteiden liikuttaminen."
Tämän jälkeen hän esittelee monimuotoisia, kiinnostavia rakennevaihtoehtoja. Syystä että: "Koska rakenne ja sisältö eivät viime kädessä ole erotettavissa toisistaan, tietyn rakenteen suosiminen tarkoittaisi myös tietynlaisten sisältöjen suosimista. Mitä monipuolisemmin rakenteita kirjallisuudessa käytetään, sitä monipuolisempia ovat myös maailmankuvat ja ajattelu."

Runojen kirjoittamisen kanssa puuhaaville Rauman ja Timo Harjun yhdessä kirjoittama Kohtaa minut! Todellisten henkilöiden luominen proosan kertojaratkaisuilla ja runon puhujilla tarjoaa itse asiassa varsin paljon.
Runous todellakin on sitä kohtaamisen taidetta. Runossa on usein kyse vain muutamasta rivistä, joita lukija katselee ja kuuntelee kauan. Runojen monimerkityksellisyys korostaa niiden tulkitsijan osuutta ja siten myös kohtaamista. Harju kertoo, miten oli aiemmin ajatellut, että runot pitäisi jotenkin ymmärtää. (Veikkaan että sitä "ymmärtämistä" yrittää moni muukin ja pettyy sitten pahemman kerran kun ei ymmärrä - se lukutapayritys pitää runon ovet ja ikkunat kiinni.) Jossain vaiheessa Harju ymmärsi, ettei yritäkään ottaa runoa älyllisesti haltuun. Se taas vapautti siihen, että hän alkoi kohtaamaan jokaisessa runossa toisen ihmisen. Tämä oli hänestä ratkaiseva huomio. Tätä yleisavainta kannatta sovitella muidenkin jotka tuskailevat esimerkiksi kokeellisen nykyrunouden edessä.

Väittäisin, että jokaiselle kirjoittajalle uutta apupalikkaa tarjoaa Päivi Kososen Luova omaeläkerrallinen kirjoittaminen - itsetuntemusta kirjoittamisen opetukseen.
"Kirjoittaessamme olemme tekemisissä elävän ja tuntevan minämme kanssa, jota juuri muisteleminen, esimerkiksi muisteleva kirjoittaminen pitää elossa ja eloisana - elävässä jatkuvuuden tunnossaan."
Kosonen sivuaa Celia Huntin teoriaa, jonka mukaan kirjoittajakoulutuksessa on kyse perimmiltään kahden taidon opettamisesta: kirjoittamisen taidosta sekä oman äänen löytämisen taidosta. Mystinen oma ääni viittaa itseyden tuntoon; kun kirjoittaminen toimii, kirjoittajalle avautuu väylät omaan itseen, loppumattomiin mahdollisuuksiin ja rikkauksiin.
Omiin sisäisiin kirjoittajapersooniin tutustuminen tarjoaa tietoista työkalua alitajuisiin prosesseihin ja elävänoloisten fiktiivisten henkilöhahmojen luomiseen.
Omaelämäkerrallinen kirjoittaminen lisää itsetuntemusta, mikä on siinä mielessä oleellista, ettei yksinkertaisesti voi kirjoittaa muista sitä, mitä ei itsestään tiedä.
Omaelämäkerrallinen kirjoittaminen on henkilökohtaisesti monesti myös erilaisista lukoista ja tunnekoukuista vapauttavaa  - sillä on taas suoraa merkitystä omaan arkikokemukseen, hyvinvointiin ja se säteilee myös päämäärätietoiseen kirjoittamiseen.
Kosonen toivookin, että omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta tulisi Suomessakin hyväksyttyä akateemista toimintaa: jokaisen opiskelijan ja opettajan tunnustettu itsetuntemuksen väline ja kaiken kirjoittamisen tunnustettu alkulähde.
Käytännön opiskelusta koettu vinkki vitonen; jos jossain kirjoittajakoulutuksessa näkyy opettajana Päivi Kosonen, sinne kannattaa pyrkiä.

Palautteen merkityksestä, sen kirjoittamisesta, saamisesta ja siihen suhtautumisesta kirjoittavat Lena Gottelier ja Kalle Vainio. Palaute on ensiarvoisen tärkeää - elimellisen oleellinen osa koko kirjoitusprosessia. Kirjoittajan tulee saada tietää - rehellisesti muttei julmasti - tekstinsä heikkoudet ja vahvuudet. Palautteella on suurta merkitystä myös kirjoittajaidentiteetin muodostumiseen. Palautteen antajan on tiedettävä oma vastuunsa ja oikeat tavat antaa palautetta. Vuoroinvaikutusta.

Emilia Karjulan artikkeli on nimeltään Muusat kirjoittajan tukena. Erään taiteellisen tutkimusmatkan alku. Hän osoittautuu surrealistiksi, mikä edellyttää työskentelytavoissa aina tietynkaltaista rohkeutta. Pitää uskaltautua menemään arkitodellisuudesta sinne epävarmoille reunamaille, unien logiikkaan. Kynäkin kädessä matkustusvälineenä se onnistuu. Karjula tarjoaa väyliä löytää tietä omien muusiensa luo. Hyödyllistä ja avartavaa - tarjoaa monelle varmasti aivan uutta ajattelun näkökulmaa.




Miten kirjoittaa heistä, jotka eivät ole meitä? Pohdintaa diskursiivisesta vallankäytöstä kirjoittaa YTT Katja Keisala. Hän on laittanut kriittisen diskurssianalyysi-mikroskooppinsa alle Anja Snellmanin romaanin Parvekejumalat (2010) ja sen luomat kuvat maahanmuuttajista. Me, ja ne. Artikkeli on varsin terävä, ja se viipaloi ko. romaanin aika ohuiksi siivuiksi, joiden todellista sisältöä ja viestiä on lukijan helppo pohdiskella tutkijan antamaa valoa vasten.
 Kirjoittajaa se haastaa miettimään ja tarkistamaan omien tekstiensä kohdalla, että tukeeko itsekin vallitsevia ideologisia rakennelmia vai vastustaako niitä. Fakta on, että kirjoittaja käyttää diskursiivista valtaa. Tarinoiden kautta me tulkitsemme maailmaa ja tarinoiden kautta viritämme asenteemme, pingotamme ennakkoluulomme ja luudutamme käsityksiämme.
Vaikka moni kirjoittaja haluaa ehdottomasti pestä kätensä kaikenlaisesta poliittisesta osallistumisesta (hyh!) leimautumisen pelossa, tosiasiaa on, että kirjoittaminen ei tapahdu poliittisessa tyhjiössä. Tekstit ovat mukana muovailemassa maailmaa, yhteiskuntaa ja ryhmien välisiä suhteita. Siksi on tärkeää tuoda ilmi, millaisiin yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja niissä muovautuviin ihmiskohtaloihin tarinoiden sisältämät merkitykset ovat yhteydessä.
Keisalan artikkeli hinasi ainakin itselleni näkyväksi vaikutusvaltaisia asioita, joita en ollut tiedostanut aiemmin. Kykyä nähdä paremmin asioiden ja ilmiöiden pinnan läpi - kaikkien asioiden ja valtasuhteiden taustalla oleviin; tietoisesti tai tiedostamattomasti ohjailtaviin valtarakenteisiin asti.
Väistämättä tämän jälkeen on olemassa omille kriittisille ja ns. yhteiskunnallisille teksteille eräänlainen "diskurssien tarkistuslista", joka pitää käydä läpi ennen julkaisemista, ettei paljastu aivan tolloksi. Paikoin akateemiset pultit olivat vähän kireään kierrettyjä, mutta tämä oli kirjan tärkein yksittäinen artikkeli minulle.
Kieltämättä Keisalan analyysin jälkeen myös tutkimuspöydällä makaava Snellmanin romaani asettautuu monin kohdin aika outoon valoon. Herättää ansaittua pohdiskelua ja yleisten asenteiden punnitsemista. Ehkei kaikki kokeneet ammattikirjailijatkaan täysin tiedosta valtaansa ja vastuutaan, joka heillä on kynänsä ja erityisesti oman kielensä kärjessä.

Taina Kuuskorpi avaa yhteiskirjoittamisesta artikkelissaan Yhdessä luovuksissa. Tapausesimerkkien paljous osoitti, etten tiennytkään että mallia on Suomessa toteutettu näinkin paljon.
Edellisvuoden Paimion aforismipäivien jälkeen ideoin, että erityisesti aforismikokoelma olisi otollinen toteuttaa muutaman kirjoittajan voimin. Toteutuisi luonnollisesti moniäänisyys ja tietty terveellinen ristiriitaisuuskin tässä nykyisessä monien totuuksien maailmassa. Aforismi olisi ehkä lajiltaankin sellainen, jota olisi käytännössä helpohko käsitellä yhdessä. Uskoisin, että tällä tavoin toteutettu kirja olisi sisällöllisesti laadukkaampi kuin yksittäisen tekijän tekemänä, tai ainakin se mahdollisuus on.
Erityisen mielenkiintoinen sellainen olisi ajatella ja kirjoittaa ikonimaalareiden hengessä, kokonaan ilman tekijyyksiä. Aforismeissa kun erityisellä tavalla jopa korostuu se minä-tekijyys: minä olen kirjoittanut tämän aforismin, se on minun aforismini. Sitä myyttistä luovaa poikkeusyksilöä, joka ruuttaa jumallista tekstiä inzpiraazionin suuren hengen puristelemana on minusta syytäkin ravistella. Ehkä ekologinen luovuus ja tiimityö tulee väkevämmin mukaan myös luovaan kirjoittamiseen.
Artikkelissa selvitetään yhteiskirjoittamisen hyviä ja huonoja puolia kuten myös tärkeät taloudelliset ja tekijänoikeudelliset seikat.
Kuuskorpi esittää ytimekkäästi eri tutkimusten konsensus-yhteenvetona myös sen, mitä se luovuus sitten on.
"Luovuus on kyky tuottaa teos (työ, tuote), joka on sekä uusi (omaperäinen, odottamaton) että soveltuva (käytännöllinen, toimiva, hyödyllinen)."
Idean tulee olla myös laadukas. Luovuus on myös uusien asiayhteyksien näkemistä eli assosiointia, jota tarvitaan ongelmanratkaisutilanteissa, joissa mahdollisten vaihtoehtojen määrä on rajaton. Kirjoittamisessa ilmenevät myös muut luovuudelle annetut määreet, kuten epätavallisten ideoiden, käsitteiden, tekniikoiden ja intuition käyttäminen.

Kirjan lopussa pitkän linjan kirjailijat Kari Levola ja Niina Repo kertovat varsin seikkaperäisesti,  mitä se sitten on se kirjailijan elämä eri vaiheissaan. Ehkä tärkeintä sitkeyden lisäksi on varustautua lähtökohtaisesti taloudellisesti niukkaan ja epävarmaan toimeentuloon. Käytännön apuja tarvitaan varmasti sieltä ja täältä. Monipuolinen kannattaa olla sekä avoin erilaisille työtilaisuuksille.
Mutta kuten Repo kirjan hyväksi lopuksi kiteyttää:
"Kirjoittajan kannalta tärkeimpiä asioita ovat kuitenkin halu kirjoittaa, halu kertoa juuri tämä tarina ja jos halua löytyy, on kaikki muu kestettävissä. Ei siis muuta kuin matkaan."