Niukkuuden maailmassa + Persoonan valta + Selkeän ajattelun taito

Filosofi Ville Lähde on kirjoittanut tuoreesti kirjan Niukkuuden maailmassa, joka tarjosi ainakin minulle varsin paljon uutta ja hyvällä tavalla hankalaakin purtavaa. Olen ollut monessa kohdin väärässä, ja vanhanaikainen ajattelultani.  Jos haluaa kyseenalaistaa aikamme arvoja ja toimintatapoja ja löytää esimerkiksi uudenlaisen poliittisen ajattelun ituja, tämä on suositeltava kirja. 

Meillä on rajallinen pallo, ja rajalliset aineelliset resurssit – mitä tehdä?

Filosofi Maija-Riitta Ollilan Persoonan valta on viiltävän terävää ja kiinnostavaa faktaa meistä eläinihmisistä, joita valta tanssittaa lukemattomissa muodoissa. Erinomainen kirja, jonka yhteyteen sopii luonnollisesti Ollilan toinen saman teeman kirja Lauman valta (Edita 2008).

Sveitsiläisen kirjailijan ja taloustuntijan Rolf Dobellin kirja Selkeän ajattelun taito keskittyy avaamaan esille niitä asioita ja tilanteita, joissa aivomme tekevät nykyajassa systemaattisia virheitä. Kirja luettelee niitä 52. Näitä tapahtuu ja maailman kehittyessä monimutkaisemmaksi enevissä määrin, koska aivomme ovat kehittyneet nykyiselleen pääosin aikana, jolloin ihminen sai ravintonsa metsästämällä ja keräilemällä ja eli pienryhmissä. Siksi niiden optimointi ei sovellu kovin hyvin elämiseen tämän päivän maailmassa – tässä niille täysin uudessa ja vieraassa ympäristössä, jossa yksilön valta on saanut ennennäkemättömät ja kokemattomat suhteet.

Otin näistä kolmesta erinomaisesta kirjasta kollaasiksi kolme lainausta.

Yhteenliimauksesta syntyy mielestäni oleelliset viestit ja henkilökohtaiset kysymykset kenelle tahansa.

Elämä kysyy ja ihminen vastaa, tavataan sanoa tarkoituskeskeisen psykoterapiankin puolella.

                                                                            

”Jos tulevaisuuden tiekarttoja ei voida piirtää ennakolta, mistä pitäisi aloittaa?

Politiikan paluu on välttämätöntä. Jos halutaan yhteiskuntia, jotka pystyvät sopeutumaan aineellisen perustan mullistuksiin, on toimittava niiden puolesta. On kieltäydyttyvä hyväksymästä niitä ”realiteetteja”, jotka perustuvat virheelliseen kuvaan maailmasta. Tämä vakiintunut todellisuus ei tule tyhjästä, vaan sitä tuotetaan ja pidetään yllä koko ajan. Sen oletuksia ja luutumia vastaan pitää kamppailla niin tieteessä kuin julkisessa tilassa. Yksikään kirja, yksikään argumentti ei onnistu kertaheitolla. On kirjoitettava, puhuttava ja vakuutettava yhä uudelleen.

Niukkuuden maailmaan sopeutuva politiikka voi onnistua vain yhdistämällä aineellisen kulutuksen laskun ja eriarvoisuuden vähentämisen. Tällaista poliittista suuntausta ei ole olemassa tällä hetkellä muuten kuin marginaalisina ääninä. Sitä ei voi äänestää, sitä ajavaan puolueeseen tai liikkeeseen ei voi liittyä.

Marginaalinen ”neljättä tietä” edustava liike, joka yrittää tehdä tästä omaleimaisen ohjelmansa, omia tämän teeman symbolisesti itselleen, saa myös odottaa ”kriittisen massansa” kertymistä hamaan tulevaisuuteen. Niukkuuden ja tasavertaisuuden yhdistelmä on saatava laajemman poliittisen keskustelun ja kiistan kohteeksi, jotta myös valtasuuntaukset joutuvat ottamaan siihen kantaa.

Pitää siis aloittaa julkisesta valistuksesta ja poliittisesta toiminnasta, ja sitä pitää jatkaa. On oltava siellä, missä yhteiskuntien aineellista perustaa muokataan. Jotta voidaan hankkia aikaa aineelliselle muutokselle, on uskallettava käydä niukkuuden politiikkaan.”

– Ville Lähde: Niukkuuden maailmassa (Eurooppalaisen filosofian seura ry/ niin & näin 2013 s.166 -167)

                                                                       

”Tyhmät ottavat pika puoliin maailman lopullisesti valtaansa. Se johtuu siitä, että vähäänkään viisaamista on tullut liian fiksuja.

Liian fiksut ihmiset pelkäävät valtaa ja vallan hankkimista. He ovat liian herkkiä ryhtyäkseen kamppailemaan vallasta. He karttavat konflikteja, koska ne toisivat jollekulle mielipahaa. He kunnioittavat lähimmäisiään liikaa pelatakseen valtapelejä.

Liian fiksut kauhistelevat maailman jumalatonta maailmanmenoa. Kuinka valtaan ovatkaan hakeutuneet niin arvostelukyvyttömät ihmiset! Kuinka likaista peliä yhteiskunnallinen elämä onkaan! Miten noin yksiviivaisesti ajattelevat ihmiset ikinä ovat päässeet asemiinsa?

Kaiken takana on pietistinen hurskausihanne. Kun ei tee mitään, ei voi tehdä mitään väärääkään. Kun ei sotke itseään maailman pahuuteen, ei voi tahriintua. Filosofit ovat kuitenkin keksineet määritellä, että tekemättä jättäminenkin on teko. Taka-alalle astumalla ei voi välttää vastuuta.

Huoleton eristyneisyys on liian fiksun haave. Maailman kamppailuihin osallistuminen tekee kaikki osallistujat hiukan raadollisemmiksi, koska pelin kovuus heijastuu pelaajiin. Liian viisaan mielestä sielunrauhansa säilyttää parhaiten, kun pysyy etäämmällä. Mutta mitä iloa on fiksuista, jotka ovat liian avaramielisiä uskaltaakseen päättää, liian moraalisia taistellakseen arvojensa puolesta, liian herkkiä kantaakseen vastuuta, liian yleviä kaapatakseen maailman parantamisen valtaa.”

 – Maija-Riitta Ollila: Persoonan valta (WSOY 2005 s. 184 – 186)

                                                                       

YHTEISMAAN ONGELMA – Mikseivät järkevät ihmiset vetoa järkeen.

Kuvittele mielessäsi muheva maa-alue, joka on kaikkien kunnan maanviljelijöiden käytössä. On oletettavaa, että jokainen viljelijä tuo sinne niin monta lehmää laiduntamaan kuin mahdollista. Tämä toimii, kunnes joku alkaa salametsästää tai kunnes taudit alkavat riehua eläinten keskuudessa. Lyhyesti sanottuna: yhteismaan idea toimii, kunhan lehmien lukumäärä ei ylitä tiettyä rajaa eli kunhan maaperää ei riistetä liiaksi. Kun raja ylitetään, muuttuu kaunis ajatus yhteismaasta tragediaksi. 

Järkiperäisenä ihmisenä jokainen maanviljelijä yrittää maksimoida voittonsa. Viljelijä kysyy itseltään:”Mitä hyötyä minulle on siitä, että vien vielä yhden lehmän yhteismaalle?” Viljelijälle hyöty on se, että viemällä yhden lehmän lisää, hän voi myöhemmin myydä yhden lehmän enemmän: hyöty on siis +1.

Ylilaiduntamisen haittapuolen puolestaan jakavat kaikki viljelijät yhdessä. Yksittäiselle viljelijäle yhden ylimääräisen lehmän aiheuttama tappio on vain murto-osa -1:stä. Hänen näkökulmastaan on rationaalista antaa vielä yhden oman lehmän laiduntaa nityllä. Ja sen jälkeen sielä yhden. Ja vielä yhden. Kunnes maa turmeltuu ylilaiduntamisen vuoksi.

Yhteismaan ongelma (engl. Tragedy of the Commons) – on sanan syvimmässä merkityksessä –yhteisyys. Suuri erhe syntyy siitä toiveesta, että yhteismaan ongelma voitaisiin ratkaista kasvatuksen, valistuksen, tiedotuskampanjoiden, paavin julistuksen tai tv-evankelistojen saarnojen avulla tai vetoamalla ihmisen sosiaaliseen omaantuntoon. Niiden avulla sitä ei voi ratkaista. Jos haluaa todella ratkaista yhteismaan ongelman, on vain kaksi vaihtoehtoa: yksityistäminen tai sääntely. Käytännössä tämä tarkoittaa, että muheva maa annetaan yksityisiin käsiin tai niitylle pääsyä aletaan rajoittaa. Kaikki muu johtaa amerikkalaisen biologin Garret Hardingin mukaan turmioon.

Yksityistäminen on yksinkertaisempi ratkaisu, mutta myös sääntelylle voi löytää hyviä perusteluja. Miksi takerrumme yhä uudestaan yhteismaan ideaan? Koska evoluutio ei ole varustanut meitä tämän sosiaalisen ongelman varalta. Siihen on kaksi syytä. Ensinnäkin meillä on lähes koko ihmiskunnan historian ajan ollut käytössämme rajattomat resurssit. Toiseksi elimme vielä 10 000 vuotta sitten noin 50 ihmisen pienryhmissä. Kaikki tunsivat toisensa. Jos joku ajatteli vain omaa etuaan ja käytti yhteisöään hyväkseen, se huomattiin heti, kostettiin ja rangaistiin pahimmalla mahdollisella tavalla: maineen mustauksella. Tietyllä tapaa tämä rangaistus toimii tänäkin päivänä häpeän muodossa: varot tyhjentämästä ystävän jääkaappia, vaikkei poliisi seisokaan vieressä. Mutta anonyymissa yhteisössä tämä ei enää päde.

Kaikkialla, missä hyöty koituu yksilöille, mutta kustannukset lankeavat yhteisölle, väijyy yhteismaan ongelma: hiilidioksidipäästöissä, hakkuissa, vesien saastumisessa, kastelussa, radiotaajuuksien liikakäytössä, yleisissä käymälöissä, avaruusromun kanssa, pankkien kohdalla, jotka ovat ”liian suuria päästettäviksi konkurssiin”.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että itsekäs käyttäytyminen olisi ehdottoman moraalitonta. Maanviljelijä, joka vie yhteismaalle vielä yhden lehmän lisää, ei ole epäihminen. Yhteismaan kohtalo on vain seuraus siitä, että ryhmäkoko kasvaa yli sadan ihmisen, ja siitä, että saavutamme systeemien uusiutumiskyvyn rajat. Ei tarvitse olla kovinkaan älykäs tajutakseen, että joudumme tulevaisuudessa tämän asian kanssa tekemisiin yhä useammin.

Oikeastaan yhteismaan ongelma on Adam Smithin ”näkymättömän käden” vastakohta. Tietyissä tilanteissa markkinoiden näkymätön käsi ei johda optimaaliseen tulokseen – päinvastoin.

Tietenkin on  ihmisiä, jotka pyrkivät kovasti siihen, että he ottaisivat toiminnassaan huomioon sen vaikutukset ihmiskunnalle ja ekosysteemille. Tällainen yksilön vastuun varaan rakentuva politiikka on kuitenkin aina sinisilmäistä. Meidän ei pidä laskea ihmisen moraalisen järjen varaan. Lyhyesti sanottuna on olemassa vain ne kaksi mainittua ratkaisua: yksityistäminen tai sääntely.

Miten hienosti Upton Sinclair sanookaan:”On vaikea saada joku ymmärtämään jotakin, jos hänen toimeentulonsa on riippuvainen siitä, että hän ei ymmärrä.”

– Rolf Dobelli: Selkeän ajattelun taito (HS KIRJAT 2012) 

TOTORO

(julkaistu Laitilan Sanomissa 5.11.2013, tässä editoimaton versio.)

Totoro on japanilaisen piirroselokuvien mestarin Hayao Miyazakin paras elokuva vuodelta 1988. Olen nähnyt sen parikymmentä kertaa, kun flikat ovat kumpikin tietyssä iässä halunneet katsoa sen uudestaan ja uudestaan.

    Totoro on tunnepitoinen ja oikeaa elämää maiskutteleva kertomus lapsuudesta ja mielikuvituksesta. Siinä eräs perhe muuttaa vanhaan taloon, jonka vieressä kasvaa valtava puu, jonka sisältä löytyy – sattuman kautta –asumasta eräänlainen puun henki, totoro. Iso, karvainen ja lempeä olento, joka eri tavoin auttaa perheen tyttöjä pienempien totorojen ja kissabussin kanssa. Perusdraaman elokuvaan tuo lasten ja isän huoli äidistä, joka on sairaalassa. Taidolla jätetään kertomatta, mikä häntä vaivaa.

   Unikirja muuten tulkitsee, että puiden näkeminen unessa tarkoittaa perheasioita.

    Lenkin varrelta poimin taskullisen monisatavuotisen tammen tipauttamia terhoja; siemenet ovat elokuvassakin tärkeässä roolissa. Jo oli pikkumukulan silmät ymmyrkäisenä kun niitä näytin: aitoja tammentotoroja! Yritin sitten heikolla bilsallani selittää sitä, että miten tällaisessa yhdessä pienessä kovassa pahkurassa onkin periaatteessa sisällä jo se koko valtava puu. Jos vaan hyvät olosuhteet tuurittuvat ympärille kohdalleen. Ihmettä ja kummaa. Myöhemmin niitä ollaan istutettu sinne ja tänne. Uusia koteja totoroille, ilmastomuutosta vastaan. Sitä vihreää taloutta, jos ehditään. Moni näkee edelleen metsän ydinjutun tukkipinona ja rahatuppona.

    Elokuvassa on luonnollisesti paljon yhtäläisyyttä suomalaiseen kansanperinteeseen ja muinaisuskoihin. Pihapuita näkyy talojen vieressä, ja niitä istutetaan edelleenkin. Kansantarinoissa metsä oli luonnonhenkien koti, ja täynnä erilaista väkeä ja voimaa; sinipiikoja, haltijoita, maahisia ja menninkäisiä. Vesissä molski Ahti, Wellamo ja Hiisi, jolla peloteltiin lapsia vaaranpaikoista etäälle. Voimakkain oli metsän kuningas Tapio ja hänen puolisonsa Mielikki. Haltijat olivat portinvartijoita, suojelijoita ja omistajia, niiltä anottiin lupia. Lahjomalla ja uhraamalla näille pyrittiin saamaan riistaa, menestystä, hedelmällisyyttä ja onnea. Yhteistyö tuolloin elannon antaneen luonnon kanssa oli tiivistä.

    Maailmalla monessa alkuperäiskulttuurissa on myytti alkupuusta, elämänpuusta joka oksillaan kannattelee taivaankantta. Juuret maassa yhdistävät elävät ja kuolleet, manalat ja taivaat. Puu on syntymisen, lisääntymisen ja kuolemisen symboli. Ja uusien sukupolvien jatkumisen elävä vertauskuva. En yhtään ihmettele bonsai-puiden kanssa väkertäviä intopiukkasia; heidän harrastuksessaan on elämästä läsnä kaikki oleellinen.

   Suomalaiset pyhät puut kuuntelivat huolia, puhuivat takaisin, paransivat sairauksia ja vaikuttivat ihmisen kohtaloon. Epäilemättä puut toimivat silloin ja edelleen; kyse on siitä mihin ihminen aidosti uskoo. Tiede edellä voisi selittää, että ihminen käyttää puuta välikappaleena, sen avulla voi ammentaa syvimpiä tunteita ja tarpeita alitajunnan alueelta sanoiksi, sisäiseksi puheeksi.

   Sitten tulivat kirvespapit ja hakkasivat pyhät puut nurin ja pingottivat vanhojen luontouskojen päälle kristillisen temmellyskenttänsä. Peljättelivät ensin helvetillä ja tarjosivat sitten lääkkeeksi omaa kirkonkylmää jeesus-lohduketta. Lätkäistiin ikisyyllisyys ja taottiin kuuppaan opittu omatunto ja ennen kaikkea, käsitettiin ne kaikenmaailman totorot huit helvettiin. Ja kuten nähdään, siitä olikin seurauksena maan päälle ahneeton hyvyys ja lähimmäisten rakkaus, luonnonsuojelua unohtamatta.

    Pienikin metsäkylpy tekee ihmiselle tutkitusti nopeasti hyvää. Sen takia täälläkin moottoritien varressa, kulmikkaiden betonivuorten varjoissa tuo pieni metsän rääpäle on ollut erityisen tärkeä paikka. Pikkuflikankin olen saanut mukaan sinne kävelemään, ihmettelemään ja olemaan, jahka on aina ne pienet eväät mukana.

Kirjoittaja asuu Turussa ja on metsäkansan puupäisiä vesoja.

elokuvan traileri tästä.