sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Kuinka kauas nuotit kuuluvat?


Sunnuntaiaamuna laitoin hetken mielijohteesta soimaan
Bachin Suite n:ro 1 em Sol Maior BWW 1007 eli
pelkkää barokinajan sellomusiikkia.
Pikkulikka oli sylissäni, ja selkeästi aivan
ihmeissään kuulemastaan musiikista – todellakin pelkkänä korvana.
Tuijotti soitinta, jotakin tavoitteli.
Mietin että melkein vierestä kuulee, miten aivot rutisee uutta terveellistä
synapsia neuronien välille.

Kasteltiin kukkia, kuunneltiin musiikkia.
Välillä katsottiin ulos miten kauniilta näyttivät auringonpilkistykset hangilla.
Oli rauhallista, vaivihkaista.

En tiedä milloin hän nämä kyseiset kappaleet sävelsi.

Tuli merkillinen olo, kun mielikuvittelin miten paperi oli rapissut
nuottien tulla Bachin kädestä, hyräillyt kenties,
niitä oli soitettu henkiin,
kappaleet olivat jääneet elämään koska olivat sisältäneet Jotakin hyvästä,
niitä oli kyetty uudella tekniikalla taltioimaan eri versioina ja
laajempi yleisö niitä saattoi kuunnella,
tuli cd-tason äänitteet, joita nyt yksi 9 -kuukautinen tyttö
jossain Härkämäen asunnossa, kolmannessa kerroksessa
haltioituneena kuunteli vuonna 2011.

Ei ollut ikinä ennen sellaista kuullut.
Bach elää, kuten Rannanjärvikin.

Aika hienoa.


Myöhemmin kun hän nukkui syömisensä jälkeen vaunuissa ja käveltiin ulkona
mietin Erno Paasilinnan aforismia:

Ainoa neuvoni nuorelle kirjailijalle: älä innostu. Älä
innostu koskaan. Mistään. Kuvaa ja pysyttele poissa.

Olemme elämän kuvaajia. Se on innostavaa.
Kuvaamme omaa todellisuuttamme, kuvaamme yleistä todellisuutta.
Olemme myös elämän kuvaajia; meistä näkyy toiseen suuntaan
katsottuna hyvin, ja paljon.

Ehkä kaikki.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti