sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Marraskuun jää

Olin vanhemman tyttöni kanssa tänään pulkkamäkeä suihkimassa.
Kymmenen astetta pakkasta, periaatteessa jo ihan sopivaista talvea.

Vedin häntä pulkassa ja ennen kotiinlähtöä käytiin kurkkaamassa vakiopaikallemme
tuohon lähelle Raision ja Turun rajalle, joen kohtaan jossa se kaareva puusilta.
Pakkanen oli tehnyt jäätä, virtausten heikot kohdat näkyivät selvästi.
Irroitimme isoja kiviä ja yritimme saada heittämällä jäätä rikki, ei oikein onnistunut.
Vahvaa jäätä.

Siinä oli sellaista merkillistä olemisen hetkeä; yhdessä ja erikseen.
Tullut talvenselkä ilmiöineen oli molempia kiinnostava.
Puhuin Hayo Miazakin elokuvasta Henkien kätkemä,jossa se saastuneen joen henki tulee puhdistautumaan sinne kylpylään. Tyttöni sen muisti myös. Ajattelin että tavallaan sellainen henkisyys jokaisessa joessa on; helpostikin jos sen niin haluaa nähdä ja tuntea.

Varoittelin menemästä liikaa jäälle, ja muistin siitä tarinan jota isäni kertoi.
Hän oli ollut isosiskonsa kanssa leikkimässä laitilassa Haaron joen lähellä ja
sanojensa mukaan –
sodan jälkeen kun lentokoneita pelättiin, niin sellainen oli jostakin taivaalle tullut ja sitä olivat rynnänneet piiloon. Isä oli tipahtanut virtauskohdan jään läpi, ja joki oli jo imaissut häntä sinne jäiden alle, mutta vähän vanhempi isosisko Seija oli napannut kädestä kiinni ja vetänyt ylös.
Henkensä pelastamiseksi isäni itse tapahtunutta kutsui.

Tyttöni tarinaa mietti, olimme itse juuri samanlaisessa kohtaa; ehkä samassa vuodenajassa, en tiedä.
Katseli jäätä ja totesi ääneen, että jos olisi sinne hukkunut niin sitten ei olisi ketään meistä.
Totesin että näin on.

Pienet asiat saattavat ratkaista valtavan paljon. Tapahtumat, tai ne jotka eivät tapahtuneet.
Ei sekuntiakaan voi sieltä jostain puuttua.

Muutaman minuutin kuluttua meidän ylitsemme lensi harmaata taivasta vasten pieni potkurikone.

Katsottiin se taivaalta, ja molemmat rekisteröitiin se tarinamme yhteyteen.
Tarinat ovat vahvoja voimia.





torstai 11. marraskuuta 2010

Ei kultainen nuoruus

[Kolumni Laitilan Sanomiin]

Opetusministeriön tilastojen mukaan tällä hetkellä Suomessa on syrjäytymisvaarassa lähes 60 000 alle 25-vuotiasta nuorta. Se vastaa yhtä sukupolvea, totesi ministeri Stefan Wallin. (TS 9.11) Luku on valtava. Ihmelääkkeeksi näille yhteiskunnan ongelmanuorille on nyt ylhäältä keksitty etsivä nuorisotyö. Siinä työparina toimivat nuorisotyöetsivät hakevat koulutuksen ja työelämän ulkopuolelle kadonneita nuoria vaikka kotoa ja tarjoavat apuaan. Etsivä nuorisotyö onkin menetelmänä tehokas – toimii Laitilassakin Nuorisoverstaan kautta – mutta se on vasta alku. Mitä sen jälkeen?

Kovin vähän on tarjota mitään todellista ja pysyvää elämänsyrjää näillä nykyisillä olemassa olevilla rahoilla ja voimavaroilla. Syrjäytymisvaarassa olevat nuoret tarvitsevat monipuolista tarkoituksellista tekemistä, niitä pätemisen paikkoja ja tilaisuuksia kasvattaa kykyä ottaa omaa vastuuta. Hyviä ja osaavia yhteisöjä, joihin saisi liittyä muutoinkin kuin vain määräaikaisesti TE-toimistojen ohjaamina. Räätälöityjä vaihtoehtoja. Ammattitaitoisia ohjaajia. Luovuutta. Iloa. Näköaloja ja uskoa tulevaisuuteen, että se voi olla ihan ok.

Kaikista meistä ei ole lukumiehiksi, vaan sitä konkreettista käsillä tekemistä kaivataan kipeästi erityisesti nuorten miesten rintamalla. Eikä kaikki voi toimia palvelija-ammateissakaan tai lähihoitajina. Tarvitaan oikeita työpaikkoja, mistä maksetaan nuorille ihan oikeaa palkkaa, eikä hyväksikäytetä heitä työharjoitteluilla tai muilla työelämääntutustumis-rahoilla kuten nyt tehdään. Itse seurasin juuri ammatin omaavaa nuorta, joka työskenteli puoli vuotta kuusi tuntia päivässä, ja sai siitä 9 euroa päivässä nettopalkkaa. Wow! Mutta oli poissa työttömyystilastoista.

Syrjäytyminen, syrjäyttäminen? Meillä on ikuiseen talouskasvuun ja yksilöiden väliseen keskinäiseen kilpailuun sidottu uskonvarainen yhteiskuntasopimus. On luotu hieno ja ulkomaisen talouspainostuksen takia jatkuvasti vaatimuksiaan koventava kilpailuyhteiskunta, jossa pärjäävät järjestelmälle viisaat keinottelijat ja monilahjakkaat huippuosaajat. He joille on sattunut hyvät geenit, vanhemmat, verkostot, hyvät olosuhteet kasvamiselle ja paljon silkkaa hyvää tuuria.

Vaan entäs jos se oma lapsi onkin ihan tavallinen, eikä hänellä todennäköisesti tule olemaan mitään maailman markkinoille kovaan hintaan myytävää osaamista, kilpailuviettistä persoonaa tai kaunista naamaa? Miten voi luottaa, että hänkin siitä huolimatta löytää myöhemmin sen oman paikkansa tässä maailmassa, voi hankkia perhettä ja elää ihan onnellista, perusturvallista elämää? Ei enää mitenkään.

Se että oma lapsi syrjäytyy kurjan paskaelämän karuselliin luhistumaan on uusi ja täysin aiheellinen pelko nykyvanhemmille. Yksilöstä riippuen voi lyhyessäkin ajassa osattoman nuoren moninaiset ongelmat kroonistua ja muuttua pysyviksi; päihdeongelmaa pukkaa, mielenterveys nalkkaa, aivojen aineenvaihdunta muuttuu, ja se olikin sitten kutakuinkin siinä. Heippa.

Loppuiäkseen syrjäytyneen nuoren hintalappu yhteiskunnalle on noin 1100 000 euroa. Ja silti tehokkaita, ennaltaehkäiseviä toimia pidetään kalliina. Ei ole varaa. Monien päättäjien talousmatematiikka on edelleen matalaotsaisen lyhytnäköistä. Päätöksiin vaikuttaa luultavasti eniten se, ettei monella hyväosaisella päättäjällä ole omassa lähipiirissään mitään hemmetin köyhiä lapsia tai sellaisia syrjäytyneitä ongelmanuoria. Ei tule asia oikeasti mitenkään omalle iholle.

Tämän tulee olla lähtökohtaisesti jokaisen yhteiskunta. Jos ja kun se ei sitä ole, on meidän hyväosaisten yksiselitteinen velvollisuus ja ihmisen vastuu sitä enemmän sellaiseksi tehdä. Kyllä niillä kuudellakymmenellätuhannella nuorella on jokaisella nimi ja oma elämä. Yhtä lailla kuin sinulla ja minulla.