maanantai 20. joulukuuta 2010

Ihan perinteistä vaan

(Kolumni Laitilan Sanomiin)

Työni kautta olen tullut lastatuksi mukaan laivaan, joka täyttää piakkoin 100 vuotta. M/s Aina oli 80-luvun puolivälissä viittä vaille Aura-jokeen uponnut troolari, mutta sitten eräät raisiolaiset äijät iskivät siihen silmänsä. Ja sen perään tuhansia talkootyötunteja. Maksoivat lainan pois kolmessa vuodessa joulupukkikeikoilla. Nykyään alus on kauppa-laiva tehden monenlaista ajokeikkaa. Se on monille ukoille hyvin rakas – kuin jo melkein vähän eläväksi muuttunut. Ne kaikki tehdyt talkootyötunnit ovat magneettisina tallessa tässä ainutlaatuisessa, ”seilaavassa työväentalossa”. Se laiva on monelle ihmiselle kaiken vaivan jälkeen paljon enemmän kuin yksi vanha laiva.

Kirjamessujen jälkisivujen plarauksen myötä olen nyt jäsenenä myös kulttuuriseura Walossa. Sen perustamisen aiheuttanut tuhopoltto ja koko rukoushuoneen purku-uhka suorastaan pakotti tietyistä ihmisistä esille luovat puolustusvoimat. Nyt myös tämä pieni talo siellä mäen päällä on monelle ihmiselle paljon enemmän kuin jokin yksi vanha talo vain. Ehkä siellä nykyään pitää majaansa moderni laitilalainen ja hyvävoimainen Talkoohenki, kukaties.

On ollut riemullisen kiinnostavaa tavata ihmisiä, joille jonkin vanhan säilyttäminen, entisöinti ja rakentaminen perinteen mukaan ovat aidosti hyvin tärkeitä asioita. Sydämen asiaa, omilla käsillä tehtynä. Usein myös hitaasti ja perin vaivalloisesti. Näin varsinkin, kun itse olen äkkiä ajateltuna hyvin kaukana lujajuurisesta kotiseutuihmisestä – sellaisesta tapainvaalijasta, joka on aina se henkinen haulikko kädessä puolustamassa kaikkia mahdollisia vanhoja rakennuksia, esineitä, kekripässejä, tanhuja ja muuttumattoman ympäristön arvoa.

Olen asunut 12 osoitteessa, ja parhaat käsityötaitoni liittynevät nyrkkikyllikin tikkaamiseen. Elämästäni opiksi saaneena tiedän, ettei läheisiä tai muitakaan ihmisiä omisteta. Minulla ei ole tunnearvosta luopumattoman raskaita esineitä. Itse asiassa oudoksun edelleenkin koko Omistamisen perusideaa, jonka kasvatus on osalle meistä koko elämän pääsisältö. Muuttumiskykyisen elämänasenteensa ihminen voi oikeasti omistaa, ei muuta.

Huonojen perinteiden ja orjallinen tapakulttuurin noudattaminen ” niin kuin muutkin” on minusta itsensä rutinoimista, luovuutensa nitistämistä ja vierasta ihmisen perusolemukselle, joka on nokka uutta päin. Eilispäivät toki muistaen.

No, keväällä tahdoin äänittää talteen erään laitilalaisen vanhan miehen ja hänen kuusikymppisen poikansa tarinoita. Heillä on kirkasta muistitietoa sukunsa ja oman kylänsä paikallishistoriasta ja ihmisistä. Kymmenien vuosien muistihaitari soi koskettavalla tavalla verkkaisia Tarinoita – sanataloja – joissa on kenelle tahansa sisällä vierailevalle valtavasti merkityksellistä voimaa tarjolla. Tarinat elävät, Tarinat elävöittävät.

Aineeton puoli on siis enemmän minun juttuni. Henkisen puolen perinteet, perinnöt ja viestikapulat – ne ovat minusta hyvin kiinnostavia. Vaan ne taitavat olla ainoastaan saman asian vähän toista puolta. Laivoissa, taloissa, esineissä, tavoissa ja maisemissa on omat tarinansa. Materiaalista ja henkistä sisältöä on usein täysin mahdotonta erottaa toisistaan.

Itseämme me tässä eri keinoin rakennamme. Päivästä toiseen. Oi, onneksi me olemme kaikki niin erilaisia, ja onneksi me kaikki olemme niin samanlaisia. Vuodesta toiseen.

Ja eihän sitä koskaan tiedä – kop kop – voi olla että päivänä eräänä olen itsekin punkemassa rautakangella pystyyn jotain maantasalle nuukahtanutta tupajumien 500 neliön kyläkoulua – yötä myöten, mikkihiiri-otsalamppu yllä hymynaaman vain välkkyen!

Vaikka hiukan kyllä epäilen.

maanantai 6. joulukuuta 2010

Oletko köyhyysrajan alapuolella?

Luin itsenäisyyspäivänä Lastensuojenlun keskusliiton julkaisua Lapsen maailma.
Siellä oli kansantaloustieteen professorin Markus Jäntin haastattelu. Hän oli saanut tehtäväkseen laatia selvityksen Suomen lapsiköyhyydestä EU:n raporttia varten, ja piti skandaalina Suomen nykyistä tilannetta.

Vuonna 1995 köyhyysrajan alapuolella oli Suomessa 52 000 lasta.
Vuonna 2002 köyhyysrajan alapuolella oli Suomessa 129 000 lasta.
Vuonna 2007 köyhyysrajan alapuolella oli Suomessa 151 000 lasta.

On selvää, että kolmessa vuodessa tilanne on huonontunut sitten viime tilastoinnin.

Köyhyysrajan alapuolella ovat ne kotitaloudet, joiden käytettävissä olevat tulot ovat alle 60 % väestön keskituloista. Tarkoittaa esimerkiksi:

1 aikuisen talous max. 1100 €/kk
1 aikuinen, 2 alle 14v. lasta max. 1743€/kk
2 aikuista, 2 alle 14v. lasta max. 2943€/kk

(Käytettävissä olevat tulot kuukaudessa, kaikkien perheenjäsenten ansio- ja omaisuustulot sekä tulonsiirrot vähennettyinä veroilla ja pakollisilla eläke- ja työttömyysvakuutusmaksuilla.)

Lisää faktatietoa Terveyden ja Hyvinvointilaitoksen Lapsiperheiden hyvinvointi 2009 -julkaisusta.

Mainittakoot, että meidän perhe ei yllä jäsenmäärällään ja nykytuloillamme mainittuihin rajalukemiin. Oivoi, köyhiä ollaan.

Markus Jäntti tuo oman tosiasiatietämyksensä valossa tärkeää kommenttia tähän pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta -käsitteeseen, jonka lausuminen saa esimerkiksi kokoomuslaiset lähes kyyneliin kun se on niiiiin tavoiteltava ja asia suoraan Hyvyydestä.

– Suomi oli ennen 1990-luvun alun lamaa vasta saavuttamassa sellaisen hyvinvoinnin tason, jolle Ruotsi, Norja ja Tanska olivat jo yltäneet. Sen jälkeen suomalaisten hyvinvointia on murennettu joka suunnalta.

Jäntti kannustaa poliitikkoja ottamaan vallan käsiinsä ja tekemään oikeita päätöksiä. Valta on luisunut virkamiehille, vaikka näiden kuuluisi panna toteen poliitikkojen tekemiä ratkaisuja.

Talouselämällä on myös suuri valta siihen, mitä loppujen lopuksi sitten oikeasti tehdään.

Elinkeinoelämän valtuuskunnan Evan selvityksessä tutkittiin suomalaisten huolenaiheita. Enemmistö koki tärkeäksi, ettei eriarvoisuus kasva. Vähemmän tärkeäksi he kokivat tavoitteen alentaa veroja. Silti viime hallitukset ovat keventäneet verotusta ja antaneet tuloerojen riistäytyä käsistä, ihmettelee Jäntti.

Jäntin mielestä Suomi on kova ja sydämetön yhteiskunta muihin Pohjoismaihin verrattuna.
Ihmisten hyvinvointi on hallitukselle vasta toissijainen asia.

Niin.


Pari muuta ajankohtaista linkkiä aiheen taustan esille kirvoittamiseksi:

Ei minulla mitään muuta asiaa tänä itsenäisyyspäivänä ole.
Lopuksi vähän laulua meille köyhimyksille:


Tämä oli myös 100. blogikirjoitukseni, siitä pieni riehakas juhlinta.

- Hip.-






sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Marraskuun jää

Olin vanhemman tyttöni kanssa tänään pulkkamäkeä suihkimassa.
Kymmenen astetta pakkasta, periaatteessa jo ihan sopivaista talvea.

Vedin häntä pulkassa ja ennen kotiinlähtöä käytiin kurkkaamassa vakiopaikallemme
tuohon lähelle Raision ja Turun rajalle, joen kohtaan jossa se kaareva puusilta.
Pakkanen oli tehnyt jäätä, virtausten heikot kohdat näkyivät selvästi.
Irroitimme isoja kiviä ja yritimme saada heittämällä jäätä rikki, ei oikein onnistunut.
Vahvaa jäätä.

Siinä oli sellaista merkillistä olemisen hetkeä; yhdessä ja erikseen.
Tullut talvenselkä ilmiöineen oli molempia kiinnostava.
Puhuin Hayo Miazakin elokuvasta Henkien kätkemä,jossa se saastuneen joen henki tulee puhdistautumaan sinne kylpylään. Tyttöni sen muisti myös. Ajattelin että tavallaan sellainen henkisyys jokaisessa joessa on; helpostikin jos sen niin haluaa nähdä ja tuntea.

Varoittelin menemästä liikaa jäälle, ja muistin siitä tarinan jota isäni kertoi.
Hän oli ollut isosiskonsa kanssa leikkimässä laitilassa Haaron joen lähellä ja
sanojensa mukaan –
sodan jälkeen kun lentokoneita pelättiin, niin sellainen oli jostakin taivaalle tullut ja sitä olivat rynnänneet piiloon. Isä oli tipahtanut virtauskohdan jään läpi, ja joki oli jo imaissut häntä sinne jäiden alle, mutta vähän vanhempi isosisko Seija oli napannut kädestä kiinni ja vetänyt ylös.
Henkensä pelastamiseksi isäni itse tapahtunutta kutsui.

Tyttöni tarinaa mietti, olimme itse juuri samanlaisessa kohtaa; ehkä samassa vuodenajassa, en tiedä.
Katseli jäätä ja totesi ääneen, että jos olisi sinne hukkunut niin sitten ei olisi ketään meistä.
Totesin että näin on.

Pienet asiat saattavat ratkaista valtavan paljon. Tapahtumat, tai ne jotka eivät tapahtuneet.
Ei sekuntiakaan voi sieltä jostain puuttua.

Muutaman minuutin kuluttua meidän ylitsemme lensi harmaata taivasta vasten pieni potkurikone.

Katsottiin se taivaalta, ja molemmat rekisteröitiin se tarinamme yhteyteen.
Tarinat ovat vahvoja voimia.





torstai 11. marraskuuta 2010

Ei kultainen nuoruus

[Kolumni Laitilan Sanomiin]

Opetusministeriön tilastojen mukaan tällä hetkellä Suomessa on syrjäytymisvaarassa lähes 60 000 alle 25-vuotiasta nuorta. Se vastaa yhtä sukupolvea, totesi ministeri Stefan Wallin. (TS 9.11) Luku on valtava. Ihmelääkkeeksi näille yhteiskunnan ongelmanuorille on nyt ylhäältä keksitty etsivä nuorisotyö. Siinä työparina toimivat nuorisotyöetsivät hakevat koulutuksen ja työelämän ulkopuolelle kadonneita nuoria vaikka kotoa ja tarjoavat apuaan. Etsivä nuorisotyö onkin menetelmänä tehokas – toimii Laitilassakin Nuorisoverstaan kautta – mutta se on vasta alku. Mitä sen jälkeen?

Kovin vähän on tarjota mitään todellista ja pysyvää elämänsyrjää näillä nykyisillä olemassa olevilla rahoilla ja voimavaroilla. Syrjäytymisvaarassa olevat nuoret tarvitsevat monipuolista tarkoituksellista tekemistä, niitä pätemisen paikkoja ja tilaisuuksia kasvattaa kykyä ottaa omaa vastuuta. Hyviä ja osaavia yhteisöjä, joihin saisi liittyä muutoinkin kuin vain määräaikaisesti TE-toimistojen ohjaamina. Räätälöityjä vaihtoehtoja. Ammattitaitoisia ohjaajia. Luovuutta. Iloa. Näköaloja ja uskoa tulevaisuuteen, että se voi olla ihan ok.

Kaikista meistä ei ole lukumiehiksi, vaan sitä konkreettista käsillä tekemistä kaivataan kipeästi erityisesti nuorten miesten rintamalla. Eikä kaikki voi toimia palvelija-ammateissakaan tai lähihoitajina. Tarvitaan oikeita työpaikkoja, mistä maksetaan nuorille ihan oikeaa palkkaa, eikä hyväksikäytetä heitä työharjoitteluilla tai muilla työelämääntutustumis-rahoilla kuten nyt tehdään. Itse seurasin juuri ammatin omaavaa nuorta, joka työskenteli puoli vuotta kuusi tuntia päivässä, ja sai siitä 9 euroa päivässä nettopalkkaa. Wow! Mutta oli poissa työttömyystilastoista.

Syrjäytyminen, syrjäyttäminen? Meillä on ikuiseen talouskasvuun ja yksilöiden väliseen keskinäiseen kilpailuun sidottu uskonvarainen yhteiskuntasopimus. On luotu hieno ja ulkomaisen talouspainostuksen takia jatkuvasti vaatimuksiaan koventava kilpailuyhteiskunta, jossa pärjäävät järjestelmälle viisaat keinottelijat ja monilahjakkaat huippuosaajat. He joille on sattunut hyvät geenit, vanhemmat, verkostot, hyvät olosuhteet kasvamiselle ja paljon silkkaa hyvää tuuria.

Vaan entäs jos se oma lapsi onkin ihan tavallinen, eikä hänellä todennäköisesti tule olemaan mitään maailman markkinoille kovaan hintaan myytävää osaamista, kilpailuviettistä persoonaa tai kaunista naamaa? Miten voi luottaa, että hänkin siitä huolimatta löytää myöhemmin sen oman paikkansa tässä maailmassa, voi hankkia perhettä ja elää ihan onnellista, perusturvallista elämää? Ei enää mitenkään.

Se että oma lapsi syrjäytyy kurjan paskaelämän karuselliin luhistumaan on uusi ja täysin aiheellinen pelko nykyvanhemmille. Yksilöstä riippuen voi lyhyessäkin ajassa osattoman nuoren moninaiset ongelmat kroonistua ja muuttua pysyviksi; päihdeongelmaa pukkaa, mielenterveys nalkkaa, aivojen aineenvaihdunta muuttuu, ja se olikin sitten kutakuinkin siinä. Heippa.

Loppuiäkseen syrjäytyneen nuoren hintalappu yhteiskunnalle on noin 1100 000 euroa. Ja silti tehokkaita, ennaltaehkäiseviä toimia pidetään kalliina. Ei ole varaa. Monien päättäjien talousmatematiikka on edelleen matalaotsaisen lyhytnäköistä. Päätöksiin vaikuttaa luultavasti eniten se, ettei monella hyväosaisella päättäjällä ole omassa lähipiirissään mitään hemmetin köyhiä lapsia tai sellaisia syrjäytyneitä ongelmanuoria. Ei tule asia oikeasti mitenkään omalle iholle.

Tämän tulee olla lähtökohtaisesti jokaisen yhteiskunta. Jos ja kun se ei sitä ole, on meidän hyväosaisten yksiselitteinen velvollisuus ja ihmisen vastuu sitä enemmän sellaiseksi tehdä. Kyllä niillä kuudellakymmenellätuhannella nuorella on jokaisella nimi ja oma elämä. Yhtä lailla kuin sinulla ja minulla.

perjantai 8. lokakuuta 2010

Lelu


Kaiken aamuhälinän keskellä soi
merkillinen, tuntematon melodia.

Soittorasia, en tiedä minkä ajan valkoista ja sinivihreää muovia.
Koneisto väsynyt, narisee täsmälleen kuin purjelaivat elokuvissa.

Mutta laulu jatkuu, sävelet ovat harvat
sen takia sitä tuttua, alkuperäisesti asennettua sävelkulkua on vaikea tunnistaa –
mekaanisten nuottien välissä on jo niin paljon taukoa, hiljaisuutta
että se luo itsestään
aivan eri laulun
kuin mitä se on joskus ollut.

Soittorasia on talo, joka katsoo silmillään itsessään asuvaa
kolmea, hitaan tahdin mukaan luukuistaan kurkkivaa iloista koiraa.

Ajattelen vanhuutta. Vanhaksi tulemista.
Makasin eilen lattialla, venyttelin, ja huomasin että vasen olkapää vääjäämättä
muuttaa jo minun lauluani hitaammaksi.
Ikänäkö asettunut silmiin. Kaikkia maailman asioita ei toki tarvitsekaan nähdä niin terävästi.
Ajattelu lepää kokemuksellisuudessa ja osaa jo sentään jonkin verran valikoida,
mitä laihinen ajatella, mihin aikaansa laittaa.
Ajattelin lopulta sitä aina ystävällistä jyrkännettä,
jonka lähestyvälle äärelle menemme jokainen
jokaisena vielä talteen herättynä aamuna.
Katsomaan.
Ihmettelemään.
En synkistele, olen elämää lähellä, ehkä vain dramatisoin väkisin
kertojapalettini takia.

Olen hyvin iloinen siitä, että meillä on talossa pieni lapsi.
Kolme lasta yhteensä.
Iloista, elämää kurkkivaa.

Tyttäreni sanoi kesällä vahingossa hehkuvankeltaisesta voikukasta että auringonkukka.
Pidän edelleen aforismista jonka siitä jatkonypin;
– Kaikki kukat ovat auringon kukkia.

En usko, vaan tiedän että kaikki kukat ovat oikeasti auringon kukkia.
Ja se ei ole teologinen tai tieteellinen selitysyritys.
Tai ehkä molemmat joista seuraa kolmas vastaus.

Muistan tänään hereille myös sen, että ensimmäinen sana, jonka opin lukemaan, oli
"Äl-ee-le, äl-uu-lu; Lelu."

lauantai 25. syyskuuta 2010

Aktiivinen / Passiivinen

(Jälkimainingeissa kun olin kuuntelemassa Jouko Kajanojaa Raisiossa 25.9)

Alkuun yksinkertainen vertauskuva. Kun televisiossa pyörii elokuva dvd-levyltä, kaikki laitteet ja osapuolet ovat aktiivisia. On ”PLAY”. Kun vehkeet ovat odottavalla kannalla valmiustilassa, on kyseessä ”STAND BY” –tila. Yleensä se jokin pieni punainen merkkivalo palaa. Kun virtaa ei ole ollenkaan, tila on täysin mykkä.

Suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsee tällä hetkellä karkeasti suhdeluku, että meistä hyvin pyyhkii seitsemällä kymmenestä, kun taas meistä kolmella kymmenestä ei mene elämässään hyvin. Rikkaat – Köyhät = 70% – 30%.

Huonosti saattaa mennä muun muassa siksi, että on työtön, ei omaa sosiaalista turvaverkkoa ympärillään. Voi olla vaikeita sairauksia, päihdeongelmia tai mielenterveysongelmia. Ihminen on liian vanha työmarkkinoille, tai omaa sellaista osaamista, josta ei kukaan mitään maksa. Nykyään on jo kolmannessa polvessa sitä kotioloista perinnöksi saatua huono-osaisuutta, näköalattomuutta ja köyhyyttä. Voi tapahtua kohtalonomaisia onnettomuuksia jotka nujertavat ihmisen.

Miksi ihminen passivoituu – heittää hanskat tiskiin ja oman pensselinsä hiekkaan -miksi se kiinnostus melkein kaikkeen osallistumiseen lopahtaa ja ihminen vetäytyy omaan pieneen kuoreensa pois pahasta maailmasta? Onko passiivisuus itse aiheutettua vai syntyykö se ihmisen ulkopuolelta?

Ensimmäiseksi; ihmisen oma biologinen paketti voi olla passiivisuuteen taipuvainen. Ei ole erityisen oma-aloitteinen, tai ulospäin suuntautuva. Voi olla hidas temperamentiltaan ja luovuttamisaste vaikeuksien edessä voi olla alhainen.

Toisekseen – edellistä usein voimistava ovat taas ne kasvukodin esimerkit; jos oma lähipiiri on aktiivinen ja osallistuva, sillä on yleensä ne omat myönteiset vaikutuksensa. Seura tekee kaltaisekseen.

Kolmanneksi; huonot olosuhteet passivoivat ihmisen. Jos tulee riittävästi pettymystä pettymyksen perään, sitä omaa paikkaa ei löydy ja köyhyyskurimus vaivaa kaikkine ongelmineen, ihminen luonnollisesti vetäytyy ”stand by” –valmiustilaan suojellakseen omaa mielenterveyttään. Oleellista hiipumisessa pieneksi elämänvaloksi on se, jos ihminen kokee, ettei kykene vaikuttamaan omin voimin siihen omaan elämäänsä kohentavasti mitenkään. Pahimmat seuraukset osattomuuden kokemuksesta ovat krooninen masentuminen ja itsemurhat. Jos se on vielä nuoren ihmisen kohtalo, niin mikä valtava hukkaan heitto.

Neljänneksi: passivoituminen, tahallinen syrjäytyminen yhteiskunnasta voi olla myös ihmisen vapaan tahdon ilmaus.

Entäs sitten ratkaisut vaikeaksi ja kalliiksi koettuun yksilön passivoitumisen ongelmaan? Mistä uskoa, mistä rohkeaa, sisukasta asennetta?

Yhteiskuntaa on aktiivisesti rakennettava myös muille kuin sille hyväosaiselle 70 prosentille eli keskiluokalle, monilahjakkaille huippuosaajille ja rikkaan eliitin tarpeisiin. Jos tämä ei ole kuin sen jokaisen yksilön yhteiskunta – tavalla ja toisella – sitten meidän tulee hyväksyä reilusti kasvava eriarvoisuus ja se, että ”talouselämälle tarpeeton paskasakki” tulkoot toimeen miten tulee. Ei ole minun asia, en välitä. Sitä paitsi itseaiheutettua. Minun oman sidosryhmän etu aina ja ennen kaikkea. Piste.

Joku sanoo että porvarit ajattelevat näin, mutta itse uskon että tosiasiassa hyvin harvat. Sosiaalidarwinisti ja natsit ajattelee näin.

Pitää luoda vaihtoehtoisia malleja työllistyä myös vajaakuntoisena. Jos jotakin, niin ihmiset kaipaavat perusturvallisia työpaikkoja epävarmuutta poistamaan. Ei niissä tarvitse olla huippupalkat, tärkeämpi on että saa murenematonta jalansijaa tulevaisuuden rakentamiseen. Tulee luoda lapsista vanhuksiin asti niitä aitoja väyliä päästä mukaan tekemiseen, mukaan muiden ihmisten pariin ja päivittäiseen rytmiin. Se tyydyttää inhimillisiä perustarpeita ja tuo tarkoituksellisuutta elämään. Ihmisen onnellistuu kun kokemuksen että minäkin olen tarpeellinen, minä olen tärkeä. Olen se Joku jollekin. Uusia ja parempia elämän taitoja ja välineitä on mahdollista opetella jokaisen tässä muuttuneessa, ja muuttuvassa maailmassa. Se ei ole iästä kiinni. Kaikesta ei tule keskenään kilpailla.

Mutta nämä paremman yhteiskunnan ideat ja palaset tarvitsevat toteutuakseen uudenlaista, nykyistä oikeudenmukaisempaa rahanjakoa, ja sitä myöntää poliittinen tahto. Ja uudenlaisen poliittisen tahdon valitsee äänestäjät, eli sinä ja minä. Ei se mistään muusta ole kiinni.

perjantai 16. heinäkuuta 2010


Illassa vapauttavaa tuulta
verho tanssii parvekkeen ovessa, kiemuroi
kuumuus on ollut kuumuus
ja olen minä valittanut.

elämänvaikeuksia on tullut kuin kakunheittoja
amerikkalaisista elokuvista
(miten ne voivat ketään huvittaa?)
kun entistä on saanut hieman siivottua, tulee uusi
muuttuu kyyniseksi tietää (tulee uusi) ettei se tähän jää ja
on sen verran vanha paska jo että
tietää tällaista elämän toisinaan olevan.

Yksilöllisten ihmisten elämä on hyvin samankaltaista kun
asutetaan tavallisten haisevaisten oloja.
Hämmästyttävän samanlaista.

Kuulun siihen sukupolveen jolle opetettiin intomielisesti
matematiikaksi joukko-oppia.
En muista siitä mitään.

Tai sen että suurin osa pallojengistä kuului rinkulan sisään, ja yksi ei.

Ehkä siinä olikin joukko-opin suurin sanoma
kotioppineille eksistentialisteille jotka eivät pysty
olemaan liian samanlaisia.








lauantai 26. kesäkuuta 2010

Juuret, kukat


Maaperä, siemen, juuret


sade
auringonvalon määrä, hoiva


suojelu – rikastavien asioiden tarjoaminen

ja kohtalonomaiset asiat.


perinnöt.
perinnöttömyyden perinnöt.

Vanhemmat ovat omalta osaltaan lapsen kohtalon omaiset.
Eivät kokonaan, mutta omalta osaltaan.


Maaperän laatu
siemenen geenilotto
juurten voima ja elämä.

Takana, edessä.
Nyt.

keskiviikko 9. kesäkuuta 2010

Suomalaiset kaikki Kiinaan?


Paperi-Turun Sanomissa oli tänään siteeraus Kotimaa- osaston yläreunassa:
" Pääministeri Matti Vanhanen lähettäisi jokaisen suomalaisen parin viikon opintomatkalle Kiinaan tai Intiaan. Reissu opettaisi suomalaisillekin, millainen kilpailu Suomessakin on edessä."

Sinänsä todella hieno ajatus. Riisuu nimittäin paljaaksi sen, millaisessa maailmassa elämme, ja erityisesti millaiseksi sitä vielä näillä taskulaskin-arvoilla ja opeilla ajetaan.
Lähestymme sitä, että ihmisistä 1/5 osaa on eliittiä, ja 4/5 osaa ihmistä on kutakuinkin hyödytöntä, tai ainakin täysin eliitille vaaratonta paskasakkia. Ratkaisuksi on jo aikaa sitten keksitty tälle kehitykselle Tissiviihde.

Päivänselvää on heti kättelyssä, etteivät suomalaiset tule pärjäämään kansainvälisessä taloudellisessa kilpailussa ja tuotantokisoissa entisin lukemin. Yhtä suomalaista vastaa 2000 kiinalaista tai 2000 intialaista. Aasiassa on nyt vääjäämätön kasvunpyörre ja johtoasema. Mikä ei kovin helposti myöskään katoa, johtuen ihmisoikeuksia polkevista systeemeistä ja käytännössä ei-vapaista-yhteiskuntajärjestelmistä. Myös talouskasvun tavarapalkinnot ajavat ihmisiä "yritteliäiksi" asenteella, josta täällä uneksitaan johdon torneissa.

Se suuresti ylistetty huippuosaaminen on eräs alue millä voi toki menestyä, mutta se on joka tapauksessa hyvin harvojen rusinoiden herkkupulla. Missä ei jollain suomalaisuudella ole tosiasiassa mitään erityistä väliä. Olemme globaalissa kattauksessa, ja oma sosioekonominen luokka on paljon tärkeämpi viiteryhmä kuin jokin juhlapuhehuttu kansasta.

Taannoisessa Kreikka-farssissa näkyi se tosiseikka, ettei Suomi voi enää tehdä yksittäisiä, itsenäisiä talouspäätöksiä. On mentävä mukana muiden. Ympärillä olevat Markkinat määräävät. Isot vie, ja pienet tekevät kiltisti niin kuin sanotaan.

En tiedä mitä sitten porvarit oikein vinkuvat. Sitä saa mitä on tilattu. Jos ei pärjätä "vapailla" markkinoilla niin sitten ei pärjätä vaan hävitään. Varmaankin kitinä juontuu siitä, että perinteinen omistava luokka on menettämässä rahantekokoneitaan.

Toki voidaan yrittää pakottaa suomalaisia työläisiä tehostamaan vauhtiaan ja järkeään ja innovatiivisuuttaan ja tekemään nyt ensialkuun esimerkiksi 15 tuntia kuutena päivänä viikossa. Ja kyllä sitäkin voi sitten kiristää myöhemmin jo ei riitä. Kyllähän me voimme periaatteessa olla töissä koko ajan. Mitä emme tekisi että yksityisten sijoittajien taskut eivät täyttyisi, ja korkojen kopse ei koskaan ystävällisten lainanantajien marmorihalleista loppuisi.

Hooshianna ikuinen talouskasvu ja kansallinen kilpailukyky. Näille uuspyhille antakaamme kaikkemme!
Ihan kaikkemme.

Todella masentavaa, turhauttavaa ja idioottimaista.



Voi myös toki olla, että sellaiset vähän toisenlaiset yhteiskuntamallit ja oikeudenmukaisemmat sopimukset rahan jakamiseen alkavat nostamaan päätään yhä voimakkaammin.

Yli puoluerajojen.

maanantai 3. toukokuuta 2010

Puhelu iltapalaksi

Eilisiltana puhelin soi, ja ensin kiiteltiin kivasta päivästä.
Tapahtuikin kaikenlaista.

Sitten keskustelu siirtyi nähtyyn tapaukseen, jossa erään pojan äiti pisti äitiään 6 -0 ja oli Pomo. Pohdittiin mitä oli mennyt vanhemmuuden taidoissa pieleen, mitä pojalle tapahtuu sitten myöhemmin kun nuoreksi ja aikuiseksi kasvaa.
Ei taida hyvä heilua tuota menoa.

Puhuttiin samalla siitä, että miksi jostakin lapsesta sitten saattaa kasvattua huonosti käyttäytyvä. Yhdelläkin hänen ystävällään on isä kuollut, ja sitä mietittiin kuinka paljon se on vaikuttanut. Varmasti paljon.

Puhelimesta kuului selkeä käsitys, että jos hän joskus vielä saa lapsia, niin hän ainakin yrittää kasvattaa ne hyvin.

Samalla hän puhui kotieläimestään josta oli iso vastuu. Kun se on elävä olento.
Olin samaa mieltä. Ja meinasin virkkoa vähän buddhalaista ajatusmaailmaa tuntevista elävistä, mutta annoin olla. Pelkäsin että on liian monimutkaista toiselle, joka sen oman roolinsa on oikein tarkkaan kyllä oivaltanut.

Sitten puhekumppanini kertoikin ystävästään, joka isoäiti oli intomielisesti selittänyt
että kaikilla on monta elämää. Itse hän oli vahvasti käsityksessään, että on vain tämä yksi elämä. Ja että sen kannattaa tehdä hyväksi. Olin samaa mieltä.
Samoin hän naurahti että olisi kamala jos olisi monta elämää, koska sitten hänellä olisi toiset vanhemmat. Ja hän kun tykkää näistä nykyisistään. Oli lämpöinen ajatus.
Tässä kohden selvitin kyllä vähän omaa näkemystäni, että yleisessä puheessa oleva, ne toisiaan seuraavat elämät tarkoittavat minusta niin kuin päiviä, pikkuelämiä. Maanantai vaikuttaa seuraavaan tiistaihin omalla tavallaan ja niin edespäin.

Samaa mieltä olimme myös siitä, että valittavat ihmiset ovat tosi raskasta seuraa. Varsinkin ystävät jotka kitisevät joka asiasta ja että aina tarvitsisi tehdä niin kuin he sanovat.
Puhuimme sitä esille, että miten kannattaa koittaa asennoitua asioihin, ettei valittaisi. Yrittäisi itse tehdä asioiden eteen ennemmin. Eikä aina valittaa.

Juopoista puhuimme. Keskustelukumppanini pelkää heitä koska on nähnyt likeltä väkivaltaisia kohtauksia asuinpaikkansa lähistöllä. Ymmärrän hyvin, ja koitin vähän rauhoitella.

Lopuksi, 33 minuutin puhelunpäätteeksi todettiin vielä, että tosissaan oli ollut kiva päivä.
Tivolissakin oltiin.
Toivotettiin toisillemme hyvät yöt ja kauniita unia.
Sanottiin että toisiamme rakastetaan.


7-vuotiaan tyttäreni kanssa puhuin.
Aika flikka.

lauantai 3. huhtikuuta 2010

Kolumni Laitilan Sanomiin

Ulkomaalaiset pois Suomesta!

Ensinnäkin, Suomessa on tällä hetkellä yli satatuhatta ulkomaalaista, heidän kaikkien on muutettava pois! Heti heti! Samalla niiden yli miljoonan Suomesta ulkomaille muuttaneen suomalaisen on jälkeläisineen ja sukulaisineen muutettava heti tänne takaisin, haluavat tai ei, sillä Suomi kuuluu suomalaisille! Kyllä me osaamme itsekin ajaa takseja, busseja ja raitiovaunuja, ja hoitaa vanhuksia ja hulluja! Paistaa pitsat ja kebabit ja tehdä ne urakkapalkkaiset maataloushommat ja orjavuokratyöt. Ja marjat poimia ja siivota omat paskamme! Ja mukulat me tehdään ihan ite, ihan vaan oman porukan kesken, siitä seuraa kuulkaa vaan pelkkää hyvää!

Näin me suomalaiset ratkaistaan samalla työllisyysongelma ja sen höpöhöpö-eläköitysmishuutaminen! Ja ihmiset väkisin maaseudulle takaisin asumaan, siellä on tilaa ja pientä risusavottaa on aina jossei muuta!

Toisekseen, kaikki ulkomaalaiset hedelmät ja ruokatavarat on saatava heti pois kaupoista! Tilalle suomalaista banaania ja avocadoa ja lanttua! Kaikki säilykepurkit missä on ulkomaista kirjoitusta heti pois! Alkosta kaikki ulkomaalaiset viinit mäkeen ja kiljua tilalle! Kyllä siitäkin samanlaisesti känniin tulee ja on kansallisromanttistakin!

Kolmannekseen kaikki ulkomaiset firmat, juu juu heti vaan pois täältä horioppia! Sama koskee niitä vanhoja Sinebrykoffeja ja muita ulkomaisia riistäjiä kanssa! Kaikki ulkomaiset automerkit ja leivänpaahtimet ja tietokoneet kaikki pois vaan heti! Kyllä suomalainen osaa itsekin näpelöidä vehkeitään ihan hyvin!

Neljänneksi, televisiosta kaikki ulkomaalaiset elokuvat ja sarjat pois! Radiosta sammutettakoot ulkomaalaiset laulut! Ulkomaalaisten tekemät kirjat prasuksi ja ulkomaalaisten piirtämät taulut pois seiniltä!

Viidenneksi, Suomi irti kaikista kansainvälisistä sopimuksista ulkomaalaisten kanssa. Kyllä me täällä omissa rajoissa ihan itekkin osataan kuolla viinaan ja tappaa toisiamme ja masentua!

Ja ei ulkomaalaisia turisteja enää Suomeen, rajat kiinni niin kuin olis jo! Ja suomalaiset ei saa myöskään matkustaa minnekään lomille tai töihin ulkomaille koska ulkomaalaisten kanssa ei ole lainkaan hyvä olla millään lailla mitenkään hetkeäkään tekemisissä! Tulee vielä vaikutteita! Näin on, sisua vaan perkele!

*

Myönnän auliisti, että tämän toivon mukaan oikeaan maaliinsa osuneen maahanmuuttajakriittisen kolumnini innoittaja on Roman Schatz, 24 vuotta Suomessa asunut kirjailija/toimittaja ja nyttemmin myös mamu. Hänen kolumninsa Ilta-Sanomissa 3.4 oli nerokas ja erinomainen. Kiitos Roman vaikutteista, en olisi itse keksinyt näin hyvin.

Loppujen lopuksi, olemme kaikki maahanmuuttajia.

Marko Laihinen

Kirjoittaja asuu aika ulkomaalaisena Turussa

Mamutusta ja kansallisromanttista kiljua

Roman Schatz tyyttää hyvää kolumnia Ilta-Sanomissa 3.4.2010

Siinä hän, 24 vuotta Suomessa asuneena tuntee tätä kulttuuria jo aika hyvin ja
osaa kyllä ansiokkaasti vittuilla yhtäkkiä mamutettuna takaisin.

Fakta on, että Suomessa asuu pitkälti toistasataa tuhatta ulkomaalaista, ja ulkomailla
asuu ainakin miljoona suomalaista ja heidän jälkeläistään. Jos halutaan ulkomaalaiset veks täältä, olisi reiluuden nimessä syytä kotiuttaa nämä ulkomailla asuvat.

"Maassa maan tavalla, sanoo jopa Jutta-puistotäti. Pelastakaa Suomi pahoilta ulkomaalaisvaikutteilta ja boikotoikaa mamuja: siivotkaa itse, kuskatkaa itse taksinne, bussinne ja raitiovaununne. Hoitakaa itse sairaanne, vanhuksenne ja hullunne, paistakaa itse pitsanne, lisääntykää keskenänne ja nauttikaa tahriintumattomasta kotimaisesta keliakiasta, diabeteksesta ja skitsofreniasta. Luopukaa keljuista tuontitavaroista, syökää puhtaita suomalaisia banaaneja, ananaksia ja kumkvatteja. Mihin te vitamiineja tarvitsette,
teillähän on sisu. Pankaa ulkomaalaiset elokuvat, vierasperäinen musiikki ja käännöskirjallisuus pannaan, rakentakaa itse autonne, unohtakaa chileläiset viinit ja paltkaa juomaan kansallisromanttista kiljuanne. Taantukaa ylväinä, tehkää Suomesta kotiseutumuseo ja muuttakaa takaisin autioituneelle maaseudulle. Samalla teidän pitää ehdottomasti kieltää myös Maamme-laulu, sehän on maahanmuuttajan säveltämä."


Näinhän se kutakuinkin on.
Me tarvitsemme noita vitun ulkomaalaisia.
En tiedä sitten kuinka paljon he tarvitsevat loppujen lopuksi meitä.

;-)





tiistai 23. maaliskuuta 2010

Aforismien maassa ajatuskukkia koriinsa poimimassa


Olen ohjelmoinut aivojani ajattelemaan näkyviä todellisuuden ilmentymiä aforismeiksi. Ajatelmiksi, mietelmiksi - tarkoituksena että kesän aikoihin aforismikokoelmani (työnimellä Huvipuisto) olisi valmis.

Asema on paikoitellen ollut hyvinkin viritettynä oikealle kanavalle.
Mielenkiintoinen ilmiö sinänsä, että miten ja millä tavalla ajatukset pätkittyvät aivojen rattaissa sopiviksi, ja miten niitä on vielä kiva paperilla veistellä terävämmiksi. Kyse lienee pohjimmiltaan siitä, että on ollut taipuvainen sanojen maailmaan jo aiemmin, teorian opiskelu hahmottaa huomion suuntaamista, ja aforismien luku kartoittaa jo maailmaan kirjoitettua, ajateltua kenttää.
Samuli Paronen, Torsti Lehtinen ja Erno Paasilinna ovat ainakin sellaisia joiden kanssa koen ajatuksellista veljeyttä. Hienoa lukea hienoja, kulumattomia ajatuksia.

Ja sitten se persoonallinen, ainutkertainen, ainutlaatuinen oma elämä.
Kaikki suodattuu sen läpi.
Oi mikä riemu jos sitä tarkastelee arkipäivän eteen tuuppaantuneisssa tilanteissa.
Rahahakemuksien teko, väliovien maalaaminen, kirjoittaminen, polkupyörän kumien vaihto mikä tuli luovuttaa vastoinkäymisten suudellessa seuraaville päiville. Keskustelut ja tulevaisuuksien uumoilu ystävien ja vähemmän ystävien kanssa.
Kaikki suodattuu, vaikka välillä sitä yrittääkin olla niin ovela että itseäänkin huijailla koittaa!

:-)

Edelliseen liittyvä päivän facebook -päivitykseni; mitäpä mietin tässä aamulla internettiin:

Marko Laihinen miettii ajan olemusta, sitä miten eletty karttuu. Sitäkin miettii kun tietää rajallisuudet ja tuon lapsellisen tahtomuksensa, että kynttilästä riittäisi viljalti valoa vielä kauan jälkeenkin päin - sen jälkeen kun pimeys on meille jo lämmin.

2 minuuttia sitten · ·

perjantai 19. maaliskuuta 2010

Keväinen yö

Minuuttia vaille keskiyön ajattelen kirjoittaa tänne muutaman rivin.

On ollut kiireitä, remonttia ja muuttoa.
Elämää pahvilaatikoiden ja tekemättömien, seisahtaneiden töiden keskellä.

Kun nurkat ovat siivotut menneisyydestä, maali seinällä on uutta; osa vanhemmista luulee erheellisesti, että on hienoa, kyllä nyt kelpaa. Ei, kun puitteet ovat siedettävässä kunnossa, alamme vasta siirtyä asiaan. Ihmiset pääsevät ajatusmaailmaltaan remontoimaan, nikkaroimaan uusia asenteita, opettelemaan uutta, muovautumaan tämän ajan kanssa.

Teen aforismikokoelmaani valmiiksi.
Olen innostunut, minulla on nyt hyvät asiantuntijat ja sparraajat sen kanssa.
Luen niitä myös nyt pinot jotka kirjastosta löydän.

Torsti Lehtisellä on huumorinsa niissäkin:

Kaikista luomakunnan olennoista vain ihminen ja apina ovat naurettavia, apinakin vain sikäli kuin se muistuttaa ihmistä.

Kesyttömästä uroksesta saa oikein kasvattamalla aviomiehen, jonka suurin pahe on omenahyve.

Romaanikäsikirjoitukseni ensimmäisen raakaversion olen myös toimittanut kirjoittamisen ammattilaiselle arvioitavaksi. Paperinippu kädessä tunsin oivallista ylpeyttä tekemisistäni. Tiedän että silti aika oppipoikia tässä vielä kirjoittamisen ja ajattelun ollaan, mutta kun on 40 ikävuoden kieppeissä, kyky ajatella muuttuu. Tavallaan murrosikä.

Ehkä nyt tässä iässä alkaa ensimmäiset karvat kasvaa aivoihin.

Tytön kanssa tehtiin tänään päivällä lumiukkoa.
Innostuimme, ja siitä tulikin lumimadonna lähiötalojemme pihalle, pieni lumilapsi sylissään.
Ihminen prosessoi, iso ja pieni, samaa asiaa.
Hetken hetkiä.

maanantai 15. helmikuuta 2010

Vilkkaus

On tullut todenneeksi, että ruumiillinen työ ja tarkoituksellinen tekeminen ovat yhdessä hyvä paketti. Aika muuttuu tähdelliseksi.

Kun ihmisellä on syyt ja tarkat tavoitteet ja mielellään vielä aikataulutkin,
ei paljon mietitä aiheita että
kuka mää ole, mitä varte tämä kaikk, ja mihi mää jourun kualtuani.

Kantamuksia ees ja taas, maalia seinään ja muuta olen tehnyt.
Lauantaina muutetaan esineistö ja elämän pidot uuteen paikkaan, jossa on
sellaista värimaailmaa joka on meille hyväksi, meidän näköinen –
eritoten meidän tulevaisuuden väreissä.
Paljon on värejä, erilaisia, uusia.
Viritystä, virittäytymistä.

Täytin neljäkymmentä vuotta.
Joskus se olisi ollut paljon, nyt ei juuri kummoinenkaan juttu.
Paitsi että 40 vuotta on jo talteen eletty.

Ja siellä ovat, siellä pysyvät.

Hyvän meiningin kevät on alkanut.

I L O !

torstai 21. tammikuuta 2010

Tammikuun kahdeskymmenesensimmäinen päivä


Aamulla tyttö kouluun
kertoi miten soittanut Mombasata ja kaveri laulanut
ulti-innostunut pianotunneistaan

Sitten remontoinnin keskiössä hetken, sieltä
tyhjäämään kuolleen mummeroisen
maallista tavarajäämistöä
outo fiilis –
nähdä vielä lähiaikoina olleet elämisen jäljet
shampoot hyllyllä, vaippapaketit, lääkkeet
vanhoja esineitä; valokuvia jotka eivät kelvanneet kenellekään
omia lapsia ei ollut

Tyhjeni pieni huoneisto miesvoimin äkkiä
kaikki tavarat katosivat omille teilleen
osa jatkaa varmasti matkaansa, paljon meni suoraan kaatopaikalle

sitten tulee siivooja, ja raamatoidusti muutaman tunnin kuluttua asunto ei muista
enää entistä asujaansa, kuin tuuli olisi käynyt
tulee uusi vanhus
muuttaa sisään elämään lopun aikojansa

Muistan alhaalla olleet vanhukset jotka
katsoivat tarkkaan mitä teimme, kommentoivat,
katsoivat pois kuljetettavia yhden ihmisen tavaroita
tietäen että kohta
oven suussa ovat hekin,
ja heidän tavaransa.

Sama ihmisenmatka jokaisella.


Olen oppinut tästä päivästä paljon.


torstai 14. tammikuuta 2010

Kaarina Halme ja Tony Hazard


Kaarina Hazard kirjoitti äskettäin kuolleesta Tony Halmeesta kolumnin, mistä on tullut perkeleenmoista metakkaa joka puolella. Kanteluja Julkisen Sanan Neuvostoon ja kirjoitusvaatimuksia että Hazard pitäisi vetää kanveesiin. Ja kirjoitusvaatimuksia että ihan oikeaa tekstiä hän tuuttasi; Hazardin lynkkaajat ovat jokseenkin idiootteja.

Mielenkiintoista.

Hazard tuskinpa olisi kirjoittanut tuollaista Halmeen eläessä.

Ja jos joku mies olisi kirjoittanut tuohon sävyyn jostakin kuolleesta, "värikästä elämää" viettäneestä naisesta, olisi syntynyt sisällissota.

Tony Halme edusti omalla tavallaan tietynlaisten ihmisten arvomaailmaa.
Kaarina Hazard edustaa omalla tavallaan tietynlaisten ihmisten arvomaailmaa.
Oleellinen ero on siinä, että Halmeesta puhutaan imperfektissä.

Yksittäisiä ihmisiä luokitellaan, tyypitetään, yleistetään.
Ne halmeet tätä; kyllähän nuo hazardit tiedetään.

Etiikka.
Hyvä, huono – oikein, väärin?

Koska yhteistä arvomaailmapohjaa ei enää ole suomalaisessa yhteiskunnassa – joskus oli enemmän – niin välillä kaiken keskeltä pilkottaa tämän kohun kaltainen rehellinen yhteentörmäyksellinen todistus siitä, miten eriarvoisessa ja erilaisissa suomalaisissa yhteiskunnissa me yksilöt täällä nyt sitten samaan aikaan yhdessä elämme.

Kököttäen yleistävästi sanoen; sosioekonominen ja sosiokulttuurinen taustamme tuo mukanaan hyvin erilaiset arvot ja etiikat, jotka eivät oikein tahdo enää sekoittua keskenään.

Tietenkin Hazardin kirjoitus pitää sisällään väkevän moraalisen arvioinnin hyvistä ja huonoista ihmisistä. Vaikka yritetäänkin nyt selittää että mediaa hän siinä nyt silleenniinku kritisoi eniten. (Kirjoittaa haukkuu silti Iltalehden kolumnina?)

Viisaat, oikeassa olevat – ja tyhmät, väärässä olijat?

Sivistynyttä pehmofasismia, sivistynyttä modernia sosiaalidarwinismia?

Vaiko vain yksi erinomainen, tehtävänsä tehnyt sanamiinainen kolumni?

perjantai 8. tammikuuta 2010

Lyhyt väitöskirja modernin runkkaamisen seurauksista

Luovuustutkijat tietävät, että jos ihminen tekee ihan arkisia rutiininomaisia asioita toisella kädellä kuin yleensä, esimerkiksi lusikoi puuroa vasemmalla kädellä tai kirjoittaa huonommalla kädellä, niin se aktivoi erilaisesti aivopuoliskoja. Moinen toiminta rikkoo rutiininomaisia aivoyhteyksiä, ja aiheuttaa sivutuotteena nk. luovuutta ja ongelmanratkaisukykyä eri ennustamattomissa muodoissa.

Eilen juolahti mieleen tapahtunut huvittava mutta radikaali muutos miesten runkkauskulttuurissa. Ennen olivat nimittäin pääasiallisena visuaalisena kiihottumisen virikelähteenä ne perinteiset pornolehdet. (Sitä ennen puhdas likainen mielikuvitus ja ehkä aikaan saadut muistikuvat.)

Sittemmin ovat tulleet tietokoneet ja internetin linnunratamaisen suuri pornokuvien, pornoelokuvien ja pornon eri genreiden valtava määrä. (En laita liitteeksi esimerkki-sivustoa.)
Oletan, että tämän johdosta yleisesti oikeakätiset miehet ovat joutuneet nettipornon takia opettelemaan joko:
a) masturbointia vasemmalla kädellä tai
b) hiiren tai ohjauspaneelin käyttö vasemmalla kädellä.

Oli miten oli, niin tällä clipsittelyllä (keksimäni termi nettipornoa itsetyydytystarkoituksessa harrastavalle ihmiselle.) on väistämätön vaikutuksensa edellä mainituista syistä miesten aivolohkojen toimintaan ja uusien hermoyhteyksien syntymiseen.
Vaikutukset voivat olla toki laadullisesti ja yksilöllisesti yhtä lailla negatiivisia tai positiivisia.

Toinen lukunsa on, miten nettipornon avulla toimitettu masturbaatio vaikuttaa esimerkiksi elävän elämän seksuaalisiin suhteisiin, seksuaalisten mieltymysten muuttumiseen esimerkiksi yhä erikoisempien juttujen suuntaan mielihyväperiaatteen porttiteoriaa pitkin. Voimakkaan riippuvuuden helppo syntyminen nettipornoa kohtaan tunnetaan johtuen pääasiassa siitä että aina löytyy jotakin uutta ja ennen näkemätöntä, kokematonta materiaalia.

Tässä olisi jollekin tieteellisen tutkimuksen paikka.