tiistai 15. syyskuuta 2009

Lyyrisiä piirroksia ajan naiseuksista


Eilen ostin Vesterinen yhtyeineen - bändin uuden levyn, ja minusta se on
pitkästä aikaa uusi orkesteri josta olen innostunut. Musiikillisesti ja sanojen piirroksista.

Sitten tein tällaisen havainnon.
On puhuttu ja tilastoissa on todettu naisten alkoholinkäytön lisääntyminen
kaikista ikäluokissa.
(Ja väkivaltaisuuden lisääntymisestä; dokaaminen nostaa naisen testosteroniarvoja.)
Nyt nämä perinteisesti miehistä käyttäytymistä kohden vapautuneet
naisten käyttäytymisvalinnat ovat alkaneet tulla jo myös laulumiesten aiheiksi.
Yritystä on punkea päivän valoon jotakin.

Samuli Putron uudella levyllä Elämä on juhla on kappale Älä huuda mulle. Ensiksi ymmärsin sen itsekin väärin päin, mutta se on kyllä melkoisen viiltävä kuvaus dokaavasta naisesta ja siihen maailmaan liittyvistä asioista. Toki lyriikka on kuin romaani eli aina vailla todellisuuspohjaa, periaatteessa, mutta eivät laulut tyhjästä synny.

Vesterisellä on kappale Äiti, joka kertoo myös siitä,
kun perinteiset roolit ovatkin nurin päin.

(...)
oon paratiisiin suljettu
nääntyvään taloon haudattu
joka naristi nurkkiaan
pilkaten velkaista isäntää

Samaan aikaan jossain toisaalla
annat halukkaiden kaulalle suudella
lastenhuoneessa sängyn laidalla
kerron Valtterille:
"Äiti on taas juhlatuulella
eikä tänään enää kotiin ehdi halaamaan
ei tänäänkään."
(...)

Toki voidaan todeta, että miksei naiset saisi käyttäytyä niin kuin miehetkin.
Kyllä tietenkin saavatkin, mutta vapaudessa on aina se vastuu ja se on tismalleen sama asia
kun noustaan sen sukupuolisuuden yläpuolelle.

Ja oma väitteeni on, että tietyllä tapaa naiset edelleenkin ratsastavat tässä ajassa sen alistavan tyrannimiehen historian kauheuksista rakennetun
naiseuden suojakilven alla.
Siellä jossa ei tule kuuloonkaan puhe naiseuden "pahoista" ilmentymisestä, naisten kyvykkäästä henkisestä
väkivallasta (joka on muuten yleensä 6-0 naisen voitoksi alkeelliseen mieheen verrattuna. Ja sitten jossain kohtaa alkaa nyrkit heilumaan.)
Huonoista ja holtittomista äideistä ei oikein saa puhua julkisesti.
Ja jos ei asioista puhuta, se tarkoittaa samaa kuin kissa jemmaa paskansa hiekkalaatikkoon.
Sitä ei ole kun sitä ei näy, mutta on se siellä ja haju lisääntyy mitä enemmän kamaa laatikossa on.

Mies ja nainen ovat monin tavoin erilaiset; joku sanoo että kuin eri lajia tätä ihmisapinaa.
Erilaisuuden ymmärtämisestä alkaa tasa-arvon toteuttaminen, eikä siitä että jäädä kompuroimaan rooleihin. Oman sukupuolen yläpuolelle on kiivettävä – se on yksi vuori voitettavaksi – ja otettava sitten kantaa omaan itseensä ja omiin valintoihinsa. Kontaktia. Ehkä siellä liehuvissa korkeuksissa myös tahdon vapaus puhaltuu joskus ohi niin että sen näkee, en tiedä.

Edellä mainitut esimerkitkin puhuvat tosiasiassa laajemmin yhteiskunnassa tapahtuneista arvomuutoksista. Yksilöt muuttuvat olosuhteiden ja arvojen muuttumisen myötä.
Kaikki vaikuttaa, ja ei tämä kehitys joka puolelta erityisen hyvältä näytä.

Minun mielestäni olisi parhainta, jos mahdollisimman harva aikuinen, nuori tai lapsi kiskoisi kännejä viinalla tai muilla aineilla, ja ettei olisi väkivaltainen, tavalla tai toisella.
On sitten mies tai nainen.

Ihmisiä, tismalleen samalla polulla.


torstai 10. syyskuuta 2009

Yhteisöllisten hajujen hissi


Asumme Å-talossa.
Kerros kuusi.

Olen alusta asti tänne tultua kiinnittänyt huomiota talon hississä piilevään ja paikoitellen suorastaan odottavaan, toisten ihmisten mukanaan tuomaan hajuun.
Nyt kun siihen on tottunut, alkanut kiinnittää huomiota, niin siinä on aina mukavat muutamat sekunnit aikaa nuuhkia ilmaa ja tarinoittaa mielessään hajujen jättäjää.
Haju sanoittuu.
Haju vetää tulppana ulos muistoja, koska hajumuistikuvat ovat vanhimmat.

Tämä on vuokratalo, ja se tarkoittaa, että usein miten hajut on halvat.
Kirjoissa kuvataan usein että ilmassa tuoksui halvan parfyymin tuoksu.
Käytännössä esimerkiksi Linna-shampoo.
Tai Mennen.

Joku partavesi plus pikantti keskioluthuuru sen kera.

Voimakas keskiolut plus pinttynyt juuri kiskotun tupakkisätkän haju.
Mari ei täällä ole ollut pistelemässä ilmaa palaneena ruohona.

Bensiini, pakokaasu joka on tarttunut vaatteisiin.

Ja se koira.
Joku tytär on jättänyt vanhemmilleen sellaisen ihan saatanan ison hurtan hoidettavaksi ja sitä kuskataan tarpeilleen muutaman kerran päivässä. Koira mahtuu just ja just mutkalle sinne hissiin ja haisee erittäin pahalta. Vaikka on toki ihan ystävällinen koira. Ja jos sen kokoluokan koira olisikin vielä äkäinen, niin tätä kirjoittaisin jostain sen suolenmutkasta.

Välillä on ollut vastassa tuntemattomia makeitakin tuoksuja, kun hissistä onkin pelmahtanut ulos afrikkalaista kulttuuritaustaa.

Venäläisillä on oma tupakantuoksunsa; mahorkka rules ok.

Hormonejaan ympäriinsä tipottelevien teinien hissintäyttävä umpiärsyttävä paksu hiki.

Ehkäpä tämä nuuskijaksi tuleminen on herännyt jo joskus kun luin Parfyymin ja
olin siitä ihan innostunut.

Ehkä tästä olisi luontevaa hyppelehtiä miettimään myös niitä kaikkia bakteereja ja viruksia, jotka tänä sikaflunssan etc. kulta-aikana siellä hississä myös kanssamme liikkuvat ylös ja alas, sisään ja ulos.



lauantai 5. syyskuuta 2009

Kävelyä asioiden läpi ja haukaten sieltä täältä


Pitkästä aikaa olen innostunut kirjasta ja sen sisältämistä
selkokielisiksi kammatuista ajatuksista.
Edelleenkin on tullut todistetuksi, että tarvittava tieto tulee kyllä luokse
jos sitä haluaa vain saada. Alitajuisia mekanismeja
–peräti ihmeeltä voivat tuntua – mutta sama se.

Liike.
Liikkeen säilyttäminen, se on hyvin tärkeää.
Olla liikkeessä elämänsä sisällä, kävellä kuin venyvän
kuplan sisällä, nähdä toisia ihmisiä omissa maailmoissaan;
parhaimmillaan voi toiselle jotakin sanoa, joku kuulee joku ei.

Parhaimmillaan rakkaus kasvaa kaikista väleistä.

Elämänliike.
Yksi elämä; uskovaisilla on toki kaksi elämää vähintään, mutta
tästä yhdestä voimme olla jokseenkin varmoja.
Ja tämä yksi pitää elää hyvin, koska ihmisen itsensä näkökulmasta
sillä on perustaltaan lahjaluonteensa – jotakin annettua.
Idiootti heittää lahjojaan pois.

Lasten maailma.
Kari E. Turunen piirtää kasvatusfilosofin vakaalla kädellä – monen muun ymmärtäneen viisaan ohella – lapsen maailmasta hyvin selvää kuvaa.
Perusasiat eivät ole perustaltaan monimutkaisia.

"Riittävän hyvin" riittää useimpaan kohtaan, sillä ihmisen elämän täydellisyys on auringon laskun tavoittelua juosten. Ei onnistu, eikä tule onnistumaan.

Useat asiat lapsen iholla, pään sisällä ja teoissa ovat suoraa syytä ja seurausta vanhemmista ja lapsuuden olosuhteista; henkisistä ja materiaalisista viestikapuloista. Kuka avaa ja korjaa omalta osaltaan omalle kohdalle tullutta; lisää merkkiin sen oman tiedostavan viivansa, jolloin siitä tuleekin + annettavaksi eteenpäin, ja hyvän ketju ei katkea.

Aikuisella on kyky katsoa elämäänsä taaksepäin, arvioida sitä ulkopuolisesti. Se on perusinhimillinen kyky; mielen kerroksellisuutta.

Voi tuntea myös kitkerää katkeruutta kun näkee selkeästi kohdat joissa on
valittu väärä tie omasta puolestaan; silloin kun itse ei ole ollut valitsemassa tai
päättämässä itseään koskevista asioista. Tulee kivuliaasti tietoiseksi, vaikka se toki avautuu samalla tietynlaisen aarteen löytöpaikaksi.
Kun tulee tietoiseksi, voi vasta muuttaa elämänsä liikettä, muuttua itse.

Saa tiedon haltuunsa, kasvaa ja voimistuu, jatkaa matkaansa seuraavaan "taisteluun".

Olen todennut aiemminkin, ettei ihmisellä ole loppujen lopuksi muuta tarinaa kuin yksi, sankarin tarina.
Jokaisella meistä, jokaisen oma sankaritarinansa. Päivien sivut, miten täytät, miten kirjoittaudut?

Siinä mielessä olemme kaikki perustellusti samalla viivalla; me yksilöinä ah niin ylenpalttisen ainutlaatuiset ja ainutkertaiset, mutta perustaltaan aivan samanlaiset ihmiset.