tiistai 13. helmikuuta 2024

Joulupaketista Schwarzenegger

Katsoin loppusyksystä haastattelua, jossa Arnold Schwarzenegger vaikutti puhuvan ihan järkeviä ajatuksia. Oli ristiriidassa sen käsityksen kanssa, mikä minulla oli tästä muskelimasasta, toimintaleffasankarista ja Kalifornian kuvernööristä. No, pyysin kirjansa joululahjaksi ja olen saanut suoristella omia vääriä ennakkoluulojani.

 

    Keskeinen osuus kirjassa on, kun puhutaan jokaisen omasta visiosta - millaista elämää haluat ja sitten selkeä suunnitelma sille, mitkä teot vievät oman vision suuntaan. Epäonnistumisia pelkäämättä kädet ruoriin. Ja kun jokin juttu saavutetaan, sen jälkeen uutta mielikuvatavoitetta tilalle. Se oma visio löytyy asioista ja arvoista, joita itse pitää tärkeinä. 

 

    Se on nyppinyt, että kirjan nimeksi on jostain syystä suomennettu Ajattele isosti, vaikka alkuperäinen on Be Useful! eli Ole hyödyksi! Tuo kovankalskea kasvatusneuvo on Arskalle tullut hänen poliisi-isältään Gustavilta. Kaikille on tarpeellista saada olla hyödyksi, olen samaa mieltä.

 

    Toisaalla Hesarin jutussa nuorisopsykiatrian erikoislääkäri Kim Kronström perkaa nykynuorten kasvaneista mielenterveysongelmista juurisyitä esille. Maailma ei ole muuttunut pahemmaksi, mutta monimutkaisemmaksi on. Arvot ovat muuttuneet, ja sen takia on usealta nuorelta merkitys ja elämän tarkoituksellisuus hukassa. Näköalattomuus vaivaa, koska ei ole käsitystä siitä, mitä elämällään tekisi. Moneen jo saavutettuun asiaan on menetetty uskoa, kuten tieteeseen, auktoriteetteihin, uskontoon ja rahaan. Voimattomuus ilmastonmuutoksen seurausten edessä painaa nuoria littanaksi. Nykyään keskitytäänkin itseen, tunteisiin ja identiteettiin. Kuitenkin Kronströmin mukaan juuri merkityksellisyyden kokemus tai tunne siitä, että omalla toiminnalla on väliä, suojaa ahdistukselta ja masennukselta. 

 

    Näin tullaan hauista kääntäen takaisin Schwarzeneggerien elämänneuvoon ja todellisen yhteisöllisyyden perustaan: ole hyödyksi. Tavalla ja toisella – esimerkiksi osaaminen ja auttaminen kelpaavat yleensä hyvin lajitovereille. Ja samalla pystyy toteuttamaan määrätietoisesti niitä omia visioita, positiivisella tarmolla. 

 

    Väitän, että edellä kuvatussa on metsästäjä-keräilijäaivojemme ikiaikainen perusohjelmointi, sillä osana muita ja yhteisvoimin me laumanisäkkäät ollaan tähänkin saakka päästy. Henkilökohtaisia pyrintöjä unohtamatta. Ja huomenna taas pykälä eteenpäin.

 

Kirjoittaja asuu Turussa ja on Arskan vinkistä tehnyt aikaa laittamalla somekanavia hiljaisemmalle

 

Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 13.2.2024

 


 

perjantai 29. joulukuuta 2023

Minkä neuvon olisit halunnut kuulla?

Sentään joskus nettikanavista soljuu nenän eteen ihan hyvääkin pohdittavaa. Tiedetysti ihmisen ajattelumasiina toimii siten, että jälkikäteen osaamme perustella vaikka minkä tunnevetoisen valintamme ihan järkeväksi. Osaamme limittää kummallisetkin palapelitapahtumat ja häröt ihmiset yhtenäiseen elämäntarinaamme ja löydämme näille nyökytellen merkityksiä ja tarkoituksia. Mennyttä katsellen koemme jälkiviisauden vallassa olevamme visusti järkiolentoja.

 

Mutta otsikon kysymykseen - siitä saa hyvän puheenaiheen vaikka illanistujaisten rupatteluihin. Katkeruuteen tai murhemieliseen voivotteluun ei kuitenkaan kannata ryhtyä, vaikka elämänpolku todennäköisesti olisikin ollut toisenlainen jos hyviä opastuksia olisi oikeaan aikaan saanut.

Itselleni tulee mieleen muutamia neuvoja, jotka olisi kelvannut - sikälimikäli niitä olisin kovapäisenä ja lyhytjännitteisenä kyennyt ottamaan vastaan.

 

Jospa joku olisi osannut selvittää opiskelujen peruskuvion niin, että se olisi myös mennyt perille ja käytäntöön. 1980-luvun lopulla oli töitä tarjolla niin paljon, että moni firma veti vanhat pulutkin torilta hommiin. Sellaisia töitä, joihin pääsi kiinni ilman erityistä ammattikoulutusta. No, sitten tulikin 90-luvun lama, joka imuroi Suomesta 180 000 matalan osaamisen työpaikkaa. Siten opiskelujen ja osaamisen merkitys kasvoi humpsahtaen. Minä pidin opiskeluista välivuotta, joka kestikin sitten parikymmentä vuotta. Oli muuta tekemistä.

 

Samoihin vuosiin olisi kelvannut pätevä ja selkeä neuvonta, että miten kannattaa säästää rahaa ja sijoittaa sitä esimerkiksi pitkäjänteisesti osakkeisiin ja rahastoihin. Tuo ala on myöhemmin kiinnostanut ja omaan ns. opiskelupäiväkirjaan on kertynyt tähän mennessä näemmä 798 sivua.

Kerran huvikseni lähdin laskemaan korkoa korolle -harjoitusta. Jos olisin neljän vuoden ajalta sijoittanut ne rahat, mitkä aikanaan menivät tupakkiin ja alkoholiin, niin mitä se potti suurin piirtein olisi tänä päivänä 7% vuosikorolla ynnättynä. Laskin jonkun matkaa, mutta sitten numeroiden kasvaessa se Väyrysellekin kovin tuttu "patoutunut turhautumisenergia" yltyi niin tuimaksi, että jätinpä kesken. Toki sen sauhuttelun ja tenuttamisenkin olisi voinut lopettaa hieman aikaisemmin.

 

Kolmas hyvä saamaton neuvo olisi voinut olla, että joku olisi tullut Laitilan yleisurheilukentällä sanomaan, että hei kaiffari, tuolla on hyvä valmentaja heittolajeihin, oppisit vähän tekniikkaakin. Tietty potentiaali jäi aikanaan saavuttamatta sillä saralla, vaikka into oli kova.

 

Lopuksi neuvo: jos sinulla on jaettavaksi hyviä neuvoja käytännön elämään, niitä kannattaa tarjota tarvitseville. Sillä kuten François Rabelais on tiivistänyt: Tietämättömyys on kaikkien vaivojen äiti.

 

Kirjoittaja asuu Turussa ja keskittyy nykyään vain järkeviin ja hyödyllisiin asioihin, kuten tutkimaan Ihmemaa Oz -elokuvaa vuodelta 1939.

 

Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 29.12.2023


 

perjantai 1. joulukuuta 2023

Mistä aineksista tehdään todellinen taikasauva

 Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 1.12.2023

Mielestäni TV:n paras kulttuuriohjelma on Efter Nio. Heillä hyvä formaatti ja pätevänmukavat juontajat. Joka jaksossa pääaihe, jota tarkastellaan eri asiantuntijakulmista ja on suorapuheisia haastatteluja, kepeyksiä unohtamatta.

 

Tästä sanamatemaattiseen yhteenlaskutehtävään. Tuoreimmassa ohjelmassa aiheena olivat fobiat, ja yhtenä vieraana Björn Wahlroos. Joka on aika monelle perusjunttura-vasemmistolaiselle edustaa juuri sitä kammotusta. Mutta viesti häneltä oli tuttua: lama onkin jatkunut Suomessa jo 15 vuotta, koska meillä ei ole ollut talouskasvua. Siitä yksinkertaisesta syystä on nyt siellä ja täällä rahat loppu ja olemme jääneet Ruotsista jälkeen. Tämä kehitys on ollut myös niin hidasta, että sitä on ollut vaikea huomata, eikä meitä ole opetettu ajattelemaan sitä.

 

Samana päivänä etsin tuoreinta tilastotietoa, että paljonko heitä työelämän ja koulutuksen ulkopuolella olevia nuoria tällä hetkellä on. Pekka Myrskylä löysi heitä 2008 noin 60 000, mikä aiheutti valtakunnallisen äimistyksen. Valtioneuvoston nuorisoneuvoston uusimman katsauksen mukaan tänään tilanne viittaa toisen asteen koulupakon takia hieman laskeneisiin, mutta silti noin 8%:n lukemiin. Tulevien leikkausten jälkeen päästäneen taas samoihin tuhansiin ja mm. paljon entistä huonommalla mielenterveydellä. 

 

 

Mutta eniten huomiota kiinnitti tilasto, jossa arvion mukaan vuonna 2040 alle 30-vuotiaita nuoria on Suomessa 194 000 vähemmän kuin 2021. Tämä sulaa kaiken läpi: päiväkodit, koulut, urheiluseurat, harrastukset, työelämä jne. Laitilaa tämä kehityskulku runtelee jo nyt.

 

Laskutoimitus on: 15 vuotta Wahlroosin talouskasvutonta lamaa, joka tulee jatkumaan + hyvin jyrkkä nuoren väestönosan suhteellinen kutistuminen Suomessa. Jopa minä, ehkä sen ekan luokan joukko-opin avulla tajuan, että tämä yhtälö ei ole elinkelpoinen.

Vaikka jotakin modernia rahateoriaa ja muita ikiliikkujia olen yrittänyt ymmärtää, en tiedä uskottavaa vaihtoehtoa talouskasvu-kapitalismille enkä myöskään siihen, miten syntyvyys saataisiin Suomessa nousuun. Maahanmuutto toki on yksi, mutta todella monitahoinen osaratkaisu vaikeuksineen.

 

 

Vastaus otsikkoon on, että todellinen taikasauva tehdään seteleistä, mielellään suurista seteleistä ja lauantaimakkarapötkön kokoon. Raha ratkaisee ne asiat, jotka raha ratkaisee ja torjuu tietyt ongelmat. Silti toistaiseksi Suomesta puuttuu se poliittinen idea, joka tekisi talousongelmista ja joka puolelta pilkottavasta kroonisesta rahanpuutteesta sen "yhteisen vihollisen". Sen, mikä kokoaisi tahtotilan ratkaisujen löytämiseen yli puoluerajojen, yhteiskuntaluokkien ja ay-kiistelypöytien. Mutta toistaiseksi vielä me tapellaan lyhytnäköisesti omien eturyhmien rahasta ja vallasta. Ei ole vielä tarpeeksi kova pakko.

 

Kirjoittaja asuu Turussa ja keski-ikäisenä patuna miettii usein, miten monimutkaiseksi kaikki on mennyt

 

 

keskiviikko 15. marraskuuta 2023

Tuore kantaesitys Emil Cedercreutzista kerää kiitosta

Teatteri on Marko Saariolle tapa ymmärtää ihmistä ja maailmaa

 

Lapsuus- ja nuoruusvuosiaan Laitilassa viettäneellä teatteriohjaaja Marko Saariolla pitää kohtuullisen kiirettä. Uuden näytelmän esityskausi pyörähti juuri käyntiin Kokemäellä ja tammikuussa on ensi-ilta Toijalassa. Mikä alkujaan sytytti kipinän teatteriin?

– Vaikea kysymys, mutta kuulemma jo lapsena kun opin kävelemään, niin aloin heti myös tanssimaan. Kyllä se on jotenkin aina kulkenut mukana - teatteri on tarve ja tapa jäsentää ja ymmärtää maailmaa.

Käytännössä Saarion tie lähemmäs esiintymislavaa lähti liikkeelle tekniikkapuolen eli valojen ja äänen opiskelun kautta. Sitten tie vei 1996 ensin Kokkolaan ohjaajakoulutukseen ja myöhemmin on kertynyt opintoja Teatterikorkeakoulusta. Nykyään hän on myös teatteri-ilmaisun opettaja.

 

Liekö ohjaaja itselleen se kriitikoista kovin?

Saario on asunut pitkään puolisonsa Teijan kanssa Jämijärvellä. Se on ollut kotipaikka, josta hän on singahdellut eri suuntiin tekemään ohjaustöitä. Niitä on tähän mennessä kertynyt eri puolilta Suomea jo likimain 100.

– Mutta ei se määrä merkitse. Jos tehtyjä esityksiä arvioin, niin maksimissaan ehkä kymmenen on sellaisia, joihin olen ollut täysin tyytyväinen.

Haastattelun eri vaiheissa tulee selväksi, että ohjaaja on omaksunut itselleen vahvan jatkuvan kehittymisen vaatimuksen. Vuodet ovat myös kiteyttäneet yhä paremmin esille sen oman kädenjäljen ja tyylin tehdä näyttämötaidetta.

– Ohjaajan pitää lukea itsensä ulos tekstistä ja päättää sen jälkeen, että mitä tekstillä teet. Päälleliimaukseen ei enää sorru niin kuin joskus nuoruudessa.

Draama-ammattilaisen yksi motto on, no, hieman dramaattinen.

– Kuten Valeri Fokin on todennut, sillä hetkellä kun ohjaaja alkaa tuntea tyytyväisyyttä työhönsä, hän on taiteellisesti kuollut ohjaaja.

 

Mutta mikä tekee klassikosta klassikon?

Tehdyistä töistä hänelle itselleen mieleen painuneita esityksiä ovat isot klassikot, kuten Tšehovin Kolme sisarta, Vanja-eno ja Lokki. Myös Dostojevskin Idiootti tehtynä Hyvinkään isolle tyhjälle näyttämölle Kansallisteatterin valosuunnittelijan Ville Virtasen kanssa oli upeasti uutta luova. Osan näytelmistä Saario on versioinut useampaan otteeseen.

– Toijalaan ohjaan Maria Jotunin Kultainen vasikka -näytelmän viidettä kertaa, samoin viidesti olen tehnyt Strindbergin Neiti Julien.

Saarion puheessa toistuvat usein venäläiset vanhat mestarit ja ohjaustyön innoittajat kuten Meyerhold, Stanislavski, Vahtangov sekä saksalainen Bertolt Brecht.

Miksi sitten jostakin teoksesta tulee katoamaton ja aikaa kestävä klassikko?

– Niissä näytelmissä on jotakin tuoreutta, ja ne ovat onnistuneet koskettamaan jotakin sellaista, mikä on ihmisyydessä ikuista ja muuttumatonta, Saario pohtii.

– Esimerkiksi Gogolin Reviisori on aivan tätä päivää, kun reviisorin tilalle vaihdetaan konsultti, jonka edessä sitten ollaan rähmällään ja jota kilvan mielistellään.

 

Millainen mies oli paroni Cedercreutz elävänä?

Marraskuun alussa Kokemäellä ensi-iltansa sai Marko Saarion käsikirjoittama ja ohjaama Emil Cedercreutz - Muistin elää -näytelmä.  Pohjatyö tämän vapaaherran ja kuvanveistäjän elämän vaiheita seuraten oli pitkällinen.

– Materiaalin määrä oli valtava, ja vietin päiviä ja päiviä Cedercreutzin museon kirjastossa. Osa oli hyvin tieteellistä aineistoa, jossa tieto oli hankalasti löydettävissä. Halusin myös alusta saakka tehdä teoksen, jossa on tarkkaa muotoa ja joka rikkoo neljän seinän illuusiota. Sellaisen, joka tulee vahvasti katsojaa kohti.

Ensin päähenkilö oli kirjoittajalle muodoton kuin kuvanveistäjän savimöhkäle, mutta sitten taustamateriaali alkoi riisumaan liivipukuisesta aatelisesta esille sitä elävää ihmistä.

– Toin mukaan esimerkiksi miehen kiivasluontoisuuden ja sen, että tyyliniekkana pidetty paroni liikkui välillä paitahihasillaan ja puhui vähän tuhmia.

 

Mikä ohjaajaa tulevaisuudessa kiinnostaa?

Ehkäpä myöhemmin näemme jossakin teatterissa Saariolta uuden aluevaltauksen, sillä ajatustasolla on pyörinyt jo pitempään Shakespearen Macbeth.

– Jokainen näytelmä tarvitsee oman lähestymistapansa ja tyylinsä, ja se pitää löytää ensin. On otettava talteen se, mikä on hyvää ja varottava sudenkuoppia. Shakespearea en ole vielä käsitellyt, ja tuo syvä näytelmä kiinnostaa erityisesti sen sisältämän pääaiheen eli vallan ja valtakoneiston takia. Ja lähteehän siinä monelta henkikin, Saario naurahtaa.

Toinen tulevaisuudesta häntä kutsuva teos on Goethen Faust, josta Saario on nähnyt liettualaisen mestarin Eimuntas Nekrosiuksen loistavan esityksen.

 

Mutta sitä ennen juna kuljettaa ohjaajaa Parkanosta Toijalan suuntaan mukanaan uudet ajatukset Kultaisesta vasikasta, jonka pääteemaan törmätään tässäkin ajassa: kriisiajoissa ovat aina eläneet myös keinottelijat, jotka pyrkivät rikastumaan toisten onnettomuuksista. Sellainenkin kuuluu ihmisyyden osaan.

 

Teatteriohjaaja Marko Saariolla on taito elävöittää klassikkonäytelmiä nykyaikaan. (Kuva: Teija Ihanamäki)

 

Juttu on julkaistu Laitilan Sanomissa 14.11.2023

maanantai 13. marraskuuta 2023

Jussi Helminen: Teatterinjohtaja [Warelia 2023]

 


Pitkän linjan teatterimiehen Jussi Helmisen kirjoittama kirja on tuhti teos Warelia-kustantamolta. Siinä mielenkiintoisesti sanaprojektori räpsyttää teräviä kuvia kertomuksia elämäntapahtumista, syistä ja seurauksista, miten teatterin maailma kutsui mukaansa, teatterielämästä Suomessa ja mitä on olla ammatiltaan teatterinjohtaja. Helminen on toiminut Oulun kaupunginteatterin, Tampereen Työväen Teatterin ja Espoon kaupunginteatterin johtajana.

"Olen iloinnut koko elämäni saada tehdä taidetta, joka katoaa, josta jälkeen jää vain sen vaikutus kokijaan. Se jotenkin on minussa läpi elämäni."

Kirja valottaa erinomaisen hyvin esille sitä, mitä teatteri taiteenlajina on, miten se on sosiaalista ja hyviä ihmissuhdetaitoja vaativaa ja eräs asia mitä ihmettelin eri kohdissa: miten paljon politiikka ja poliittiset leimat ovat todennäköisesti ohjanneet lautakuntien ja johtokuntien yms. ollen kuitenkin taiteen ulkopuolisten määrittelijöiden valintoja ja päätöksiä. Varsinkin Turussa ohjaajana työskennellessään on näitä vääntöjä tapahtunut. Helminen on niistä matkan varrella muutoinkin saanut osansa - kyllä hän omassa kirjassaan tiettyjä asioita, tahoja, tapahtumia ja ihmisiä muistaa esille. Hampaankoloissa on, jos ei muuta niin kirjoitettavaa. Uskoisin, että joillekin se voi kiusallista muistamista, vaikka aikaa onkin kulunut. Onko poliittinen karsinointi muuttunut, vai onko se muuttanut nykyajassa muotojaan, en osaa sanoa. Suhdepeli on joka tapauksessa taiteen kentillä väkevöitynyt, koska kilpailu yhä kovenee ja rahoituksista kamppaillaan.

Rahasta puheenollen - teatterien taloudenhoito on Helmiseltä onnistunut lukujen valossa ilmeisen hyvin, näin ainakin Tampereen ja Espoon kohdalla erityisesti. Teatteri on pääsylippujen kautta myös harvinaisen selvän pelin, kysynnän ja tarjonnan markkinoiden taidemuoto. Uskon myös, että kaupallinen ajattelu on hyvä pitää kyydissä taiteen kentillä.

Todettakoon samalla, että aivan varmasti kuormittava työ - vaikka imukin välillä onkin ollut vastaansanomaton.

Helmisen kirjasta tulee selväksi, kuinka tuimaa aikanaan (ja nykyäänkin) on ollut teatterien välinen kilpailu, näyttelijöiden ja ohjaajien välinen statuskamppailu paikoista auringossa, isoissa rooleissa - ehkä omanlaisen verenkarvaisuuden siihen tuo juuri se, että keskiössä on mitta- ja arvotustikkuna taide, joka pakenee määrittelyjä.

"Hyvä taiteilija ei ole hyvä koko ajan, vaan joka kerta uudelleen."

"Elämä on aina selitystään edellä."

Valokuvien kera kirjaa rytmittävät mukavasti aforismit - niitä on tiputeltu sivuille sinne tänne ihan kelpo kokoelmallinen.

Helmisen kirjassa on runsaasti ihmisiä - läheisiä ja hyviä ystäviä, luottotyötovereita. Myös heitä, joiden kanssa on välit ovat kärvähtäneet. Hän on kuulunut usean teatterin perustajiin - Ahaa Teatteri lienee niistä merkittävin uranuurtaja Suomessa. Jotenkin juuri niiden vaiheiden ja kommellustenkin seuraamisesta tuli hyvä fiilis - nuorella taiteilijaporukalla on ollut pääsääntöisesti kivaa ja homma on toiminut, kaikesta huolimatta.

Myrskyluodon Maijan dramatisointia Jussi Helminen hän arvostaa omista kirjoittajantöistään hyvin korkealle, ehkä korkeimmalle – sitä ovat arvostaneet yleisökin ja teos elää edelleen hyvin. Itsekin olen sen nähnyt muutama vuosi sitten. Musiikin siihen on säveltänyt Matti Puurtinen.

Omiin aikalaismuistumiin kuuluu myös tapaus Jumalan teatteri, joka "esityksessään" tyhjensi Oulun kaupunginteatterissa mm. vaahtosammuttimen katsomoon, viskoi alastomina paskaa yleisön päälle ja räjäytti tykinlaukauksia. Jussi Helminen oli tuolloin kyseisen teatterinjohtajana, ja hänen ilmeisen tarkka selontekonsa tapahtumien kulusta kirjassa on tärkeää. Järjetön keissi, onneksi vakavemmilta loukkaantumisilta vältyttiin.

Oma erikoisuutensa on Helmisen allergia Helsinkiä kohtaan, joskin näyttää siltä, että se on ollut kautta vuosien molemminpuolista. Syystä ja toisesta. Kirjan loppupuolella hän antaa kuitenkin arvostusta Helsingin teatterien suuntaan - koska kilpailu yleisöstä on siellä kovaa, sen on tarkoittanut myös sitä, että teatterin taso on noussut.

Kirjan loppupuoli keskittyy eri tavoin onnistuneeseen kauteen, jonka Helminen oli Espoon kaupunginteatterin - Suomen kansainvälisen teatterin johtajana. Espoo tarjosi monipuoliset mahdollisuudet toteuttaa teatteria uudella tavalla mm. runsaiden kotimaisten ja kansainvälisten vierailuesitysten myötä. Matkustamisen määrä esitysten perässä on johtajalla hengästyttävä, ei kadehdittava. Mutta Espoon malli sopi ilmeisen hyvin Helmisen persoonaan ja uuden luomisen taipumuksiinsa. Tuotti niitä jäljen häiviä, ja väripaletin laajentamista muillekin.

"Ei ole alkua tai loppua, on vain alkuja ja loppuja."


Linkki (maksumuuri) Jouko Grönholmin tekemään juttuun Turun Sanomissa.


perjantai 15. syyskuuta 2023

Murremuistumia

 Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 15.9.2023

Muutama päivä Tallinnassa päivitti rutkasti historiatuntemustani. Oman aikani peruskoulun kirjat kun oli kirjoitettu sen verran paksulla cccp-musteella, että Viroa ja muita Neuvostoliiton miehittämiä maita käsiteltiin niissä hyvin ohuesti. 

 

Kirjaston teosten myötä baltiansaksalaisten ja ruotsalaisten 700 vuotta kestänyt vahva vaikutusvalta Virossa avautui reissun jälkivaiheena. Ja tietenkin niitä kielen mahdollisia yhteyksiä Laitilan murteeseen jäin pohtimaan. Onko Laitilan seudulle joskus muuttanut Itämeren yli väkeä, jotka ovat asettuneet tänne ja joilla on ollut kieleen näihin päiviin asti ulottuvaa vaikutusta? Varmaa tietoa ei taida ainakaan vielä olla missään, mutta Anna-Leena Siikala ja Ants Järv ovat kirjoittaneet artikkeleissaan, että esimerkiksi tällä suppealla alueella esiintyvät Kalevanpoika-tarinat ovat samanlaisia perusaiheiltaan ja jopa yksityiskohdiltaan kuin Baltian puolella. Järv arvelee, että ehkä ajanlaskun alkupuolella on Suomenlahden eteläpuolelta siirtynyt Vakka-Suomeen kanta-asukkaita.

 

Murre, tuo todellinen äidin ja isän kielemme. Joskus kun me kahdeksan aloitimme Kaariaisten koulussa ensimmäisellä luokalla, kaik kyl puheliva iham puhrast Laitla murret. Koska ei meillä mukulilla ollut vielä muuta kieltä. 

 

Murre on myös se tunnekieli, joka vivahteet, painotukset ja vitsailutavat ymmärtää tarkkaan vain se, kuka siihen kielen keskelle on syntynyt.  Sittemmin koulu, lukeminen ja kirjoittaminen, muutot muualle, työpaikat, muut kielet ovat muokanneet ja runsastuttaneet alati elävää kielipalettia. 

Koska olen laitlalaisen frouvan kanssa naimisissa, meillä viljellään väkisinkin murretta ja sanontoja. Mutta jos Laitla murret pitää yhtenäisesti pitempään puhua, sitten joudun jo keskittymään. 

 

Aika paljon murreparsia ja sen kielen ymmärrystä on tietysti siirtynyt mukulille. Heli Laaksosen ja Markus Siltamäen Laitilanmurteen sanakirja on silloin tällöinkin meijä huusollin tuvam pööräl plarattavan. Osaa sanoja en ole kuullutkaan - toisista sanoista taas kuulee ja muistaa selvästi vielä isän ja äiten äänet.

 

Kieli on osa sukupolvien ketjua, johon takertuu olosuhteita, yleisen kehityksen vaiheita, historiaa. Ruotsin vahva vaikutus Laitilan murteeseen on selvä peli, mutta sitä vanhan viron osuutta pitää vielä tutkiskella.

 

***

 

Sitten sananmukaisesti jälkikirjoitus. Viime aikoina Laitilan Sanomissa on julkaistu kuolinilmoituksia, joihin liittyviin ihmisiin on itsellä ollut erilaisia sidoksia. Tämän lehden toimituksessa Rantasen Tipi aikanaan opetti muiden muassa minulle klopille kirjoittamista ja myöhemmin keltanokalle, miten se kunnallispolitiikka käytännössä toimii. Juopoteltiinkin joskus ja tarinoita piisasi; laitla murttel tiätyst.

Tässä jossain vaiheessa sovittiin, että kaffetellaan ja viisastellaan taas maailmaa pykälän paremmaksi. Juuri sellaiset asiat kannattaa sopia hetimiten kalenteriin ja toteuttaa. Koska jossain kohden kääntyy viimeinen päivä eikä kalentereita enää ole.

 

Kirjoittaja asuu Turussa ja toivoo, että Kodjalan kirkkotutkimuksille löytyy lisärahoitusta, koska sieltä voi löytyä valtakunnallista historiankirjoitusta

 

sunnuntai 13. elokuuta 2023

Carl Mothander: Paroneista bolševikkeihin (ja muuta ajatusketjua)

 Tallinnan muutaman päivän lomamatka tarjosi monenlaista nähtävää. Hotelli sijaitsi vanhan kaupungin lähellä, joten historiallisilla paikoilla tuli käveltyä paljon. Museokäynneistä parhaimmat olivat Fotografiska, Kumu sekä miehityksen ja vapauden museo Vabamu, joka tarjosi teräväpiirtoisia faktoja ja aikalaiskertomuksia Viron historiasta. Jonkin matkaa siitä tiesi itsekin ennalta, muttei esimerkiksi omissa koulukirjoissa aikanaan Viron itsenäisyyden eri vaiheista juuri mitään kerrottu. Suomalaiset koulukirjat kun olivat jossain määrin väritetty cccp-musteella.

Jossain kohden ryhdyin lukemaan lisää jonkun mutkan kautta 700 vuotta Virossakin valtaa pitäneistä balttiansaksalaisista, ja sitä myöten löytyi myös ns. sisäpiiriläisen, ruotsalaisen Carl Mothanderin kirjoittama Paroneista bolševikkeihin - Viron viimeiaikaisia oloja ja tapahtumia. Sen suomennos on julkaistu 1944 K.J. Gummerus Oy:n kustantamana. Kirjan sain sutjakkaasti luettavaksi Turun pääkirjaston kuljettamana tänne omille asuinnurkille.

 
Hyvin kirjoitettu teos, osa ilmauksista runollistunut ajan pureskeltua lauseita. Ja varmasti yläluokkainen lehtimies Mothander on kirjoittamansa omilla motiiveillaan ja tulokulmillaan pyöristellyt, mutta yhtä kaikki, se on tavallaan ulkopuolisenkin kertomus virolaisen kartanoelämän onnen ajoista, Tallinan yläluokan elämänpidoista, jotka päättyivät Neuvostoliiton kaikenkurjistavaan miehitykseen. Kirjan loppupuoli kuvaa hyvin sitä, miten tuskastuttavan vaikeaa neljän ruotsalaisen oli päästä lopulta Virosta pois Estonia-aluksella Tukholmaan.

Tämä kirja osaltaan alleviivaa ainakin itselleni sitä tosiasiaa, että venäläinen kommunismi oli itsevaltaisen johtajan ja puolue-eliitin diktatuuria demokratian vaatteissa, joka harjoitti valtiojohtoista väkivaltaa eri muodoissaan. Sitä samaa se oli ja tulee olemaan muuallakin.

Aiheeseen liittyen tänään oli Turun Sanomissa (13.8.2023) artikkeli Gulagissa kärsineiden vaiheet alkavat selvitä, jossa esiteltiin dosentti Aleksi Mainion johtamaa Kansallisarkiston Suomalaiset Venäjällä 1917–1964 -tutkimushanketta. Hyvä että nämä kommunistiseen ihannemaahan loikanneiden (osa lähti pakoon Suomessa ollutta syvää lamaa) tai sinne itärajalle lapuanliikkeen kyydittämien kohtalot pyritään tutkimaan esille, ja siten lisäämään kollektiivista ymmärrystämme Suomen ja muiden maiden historiasta. Historialla ja ihmisten toimilla kun on syklisyydessään taipumus toistua.

"Arviolta ehkä kymmenentuhatta suomalaista kuoli ja katosi parin vuoden aikana vuosina 1937–38. Jotkut arviot puhuvat jopa 25 000 ihmisestä. Tutkimus myös lukumääristä on kesken.

– Voidaan puhua etnisesti virittyneestä poliittisesta terrorista. En puhuisi kansanmurhasta, mutta myös sen termin käyttämisen puolesta voidaan hyvin argumentoida, Mainio sanoo.

Etenkin Neuvostoliitossa asuneet rajakansojen edustajat, suomalaiset, puolalaiset, virolaiset, latvialaiset ja liettualaiset tulivat massamittaisesti teurastetuiksi. He edustivat uhkaa vainoharhaiselle diktatuurille. Myös kansallismielisyyttään hakeneet ukrainalaiset olivat tulilinjalla."