maanantai 9. huhtikuuta 2018

Voiman Runoilija.- palsta osa 25: Juha Rautio

(Juttu julkaistu Voiman numerossa 3/2018)


Juha Rautio (valokuva: Taija Rautio)

Monitaiteen trapetsilla yleisöstä toiseen


Teit viime vuonna zine/chapbook-hengessä julkaisun Tuopin hintainen runovihko – montako olutta se on myynyt?
Vaihtokaupoista ei ole kunnollista kirjanpitoa, mutta sanotaan, että olisi mennyt enemmänkin jos olisin muistanut pitää sitä aina mukanani.

Syksyllä ilmestyy neljäs runokokoelmasi Festivaali (Enostone 2018). Mikä on sen runofestivaalin teema?
En kirjoita varsinaisesti teemalähtöisesti, mutta käsittelen siinä mm. tyhjiä tiloja ja ihmisen jälkeensä jättämiä materiaalisia kappaleita, kuten vaikka lehtipuhaltimia ja mattotelineitä. Juhlien jäljet, erilaisten yhteiskuntien jälkeensä jättämät tilat ja jäljet.  Olen kirjoittanut muotoon jossa ei ole persoonapuhujia. Tuleva kirja on tietoisesti hyvin erilainen kokoelma kuin aikaisemmat.

Olet tehnyt yhteisteoksia sirkustaiteilijoiden kanssa – miten runoudessa näkyy sirkustaide, miten sirkustaiteessa runous?
Välttämättä ei mitenkään, mutta ehkä molemmat ovat vähän outsider-taidelajeja. Toki molemmista löytyy arvostetut ja menestyneet tahot, mutta myös sellaisia tekijöitä, joilta löytyy tarvittavaa irtolaishenkeä. Olen tehnyt yli 10 vuotta kaikenlaisia poikkitaiteellisia projekteja ja vaikka taiteiden välisyys on sytyttävää, tietynlainen etenemisen hitaus on myös ärsyttävää. Eri lajien samalle sivulle saaminen vaatii aikaa tai muuten jäädään vain demoasteelle.

Olette tehneet esityskiertueen Lappiin ja reuna-Suomen pieniin paikkoihin, miksi?
Sitä edelsi Saimaan runokiertue purjeveneellä, ja osittain samalla työryhmällä päätettiin lähteä Lappiin. Katsomaan millainen Suomi on oikeasti koettuna, ovatko kaikki pikkupaikat samanlaisia ja saako baariin viedyn runosirkuskeikan toimimaan paikoissa, joissa esittävää taidetta ei ole totuttu näkemään.

Kaupungit vs. maaseutu – onko niin?
Suomessa keskittämispolitiikka on ollut pitkään vallalla, mutta periferiaa ja reuna-Suomea on myös kaupungeissa.

Teet musiikkia ja ääniteoksia – millä tavoin taide vaikuttaa korvien kautta?
Suoraan ja välittömästi, eri tavalla kuin lukemalla, joka edellyttää aina aktiivisuutta. Toki kuuntelukin voi olla aktiivista, mutta musiikki vaikuttaa suoraan emotionaalisesti.

Olet tehnyt esityksiä kansallispuistoissa ja tutkinut taiteella ekologisuutta ja ilmastonmuutosta. Miltä tulevaisuus näyttää, jos sitä katsot juuri nyt?
Huonoltahan se näyttää, ei siitä mihinkään pääse. Paljon on toki olemassa lunastamatonta potentiaalia, joka voi viedä asioita parempaan suuntaan. Tietoa on, valitettavasti politiikkaakin tehdään paljon vain kvartaalin mittaisina. En itse usko taiteen valistavaan voimaan, tendessimäinen taide on tuomittu epäonnistumaan. Mutta jokaisen pitää tehdä parhaansa asioiden eteen.

Ympäri Suomea satoja keikkoja - mitkä ovat olleet parhaita hetkiä?
No tietenkin ne hyvät keikat. En oikein osaa sanoa mitä niissä tapahtuu, mutta yleisön kanssa tapahtuu jotain, ikään kuin kemiallinen reaktio. Yleisömäärä ei ole oleellinen juttu, eikä se samassa tilassa olemisen kokemus liity jutun tekniseen onnistumiseen. Mutta jokin yhteinen ilmakehä syntyy.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?
Miksi pääministeri Juha Sipilästä on tullut tuollainen ymmärtämätön hölmö?
Sille ei ole luettu lapsena oikeita runoja.







sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Susinukke Kosola: Varisto


MIKÄ KAIKKI ON TODELLISTA, UNIIKKIA JA PANTAVAA

Daniil Kozlov, runoilijanimeltään Susinukke Kosola julkaisi 5.4.2018 Bar Ö:ssä kolmannen runokirjansa Varisto. Sen jälkeen kirjan kiertue on jo jatkunut.



Kirjan matka tekijältä lukijalle on erilaisia merkityksiä ja kyseenalaistavia kysymyksiä itseensä imaissut prosessi. Kosola teki itse kokoelmansa alusta loppuun, ilman kustantamoa ja kirjavälitystä. 1500 kappaleen kirjan tekoon liittyvät kulut hän on maksanut vuonna 2015 saamallaan Silja Hiidenheimon stipendirahalla.
Kosola kirjoitti tekstit käsin mustalla ja punaisella mustekynällä, ja mikä kirjallisuuden peruskuviota hämmentäväisintä - kirjaa ei voi ostaa rahalla vaan tunnustuksella. Ohjeet kirjan hankkimiseen Variston kotisivuilta.

Prosessi on havahduttavana taidetekona kiinnostanut syystäkin medioita. Mink tähre, kui varte?
Hesarin juttu.
Ylen juttu.

Itse valitsin tunnustukseksi erään vanhentuneen rötöksen, ja solmin sillä henkilökohtaisen siteen kirjaan. Kirjani on numeroltaan 32/1500.

Sisältö pohtii ja kysyy paljon lukijalta - suoraan ja epäsuoraan.
Identiteetti-kysymyksiä Kosola valaisee ansiokkaasti eri suunnista - itseä se alue kiinnosti erityisen paljon, koska samaa aihepiiriä itsekin pyörittelin Halokehrät-kirjassani.

Onko identiteetti alati tapauskohtaisesti ja elämän etenemisen myötä muunneltavissa oleva kuosi tai kuosivalikoima, onko minä käyttökelpoinen illuusio, miten vapaa ihmisen nk. vapaa tahto on?


Turun Sanomissa juttu 6.4.2018

Kirjassa toistuva merkki sitoo miten on kaikki, ja sen takana oleellinen
Mitä sen takana?
Lukija joutuu rullaamaan auki omaa filosofiaansa ja ihmis- ja elämäkäsitystään ja sieltä kääröistä vastaamaan itselleen. 

Olen sitä mieltä, että Varisto on taltioinut itseensä paljon oleellisia ajankuvia. Kosolan teksti on monipuolista, humoristista.
On jo pitempään aikaan ollut muodikasta, että liian lähelle tulevat kysymykset riisutaan ja riivitään ohi ja alas älykkäällä ironialla. Nokkela keino kieltäytyä vastaamasta - olen pohtinut että taidokas naiivius voisi olla kyynistä ironiaa murtava keino.
No, Variston loppupuolella Kosola tämän juuri tekee - kaunokirjoitetuissa lauseissa suorastaan kuulee tekijän puheäänen. Hienoa, tehokasta. 
Lurahtaa sieltä Kosolaltakin yksi oma tunnustus.

Erittäin suositeltava kirja. Tunnustusta peliin.





perjantai 6. huhtikuuta 2018

Ja rakenteet rutinalla muuttuvat


Jo vuonna 2007 alkanut #metoo-kampanja on lähiaikoina ollut Suomessakin ansiokas. Rohkeiden naisten myötä sen on tuonut julkisuuden valoon miesten harjoittamaa seksuaalista häirintää ja muita rakenteellisen vallankäytön ongelmia. Kun tietoisuus asioista on levinnyt laajalle julkisuuspakon työntämänä, paluuta entiseen ei enää ole. Ajattelun, asenteiden, arvojen ja toimintatapojen on muututtava ulkoisen paineen edessä, tai vaihtoehtona on lattialuukun klonksahdus.

Tällä hetkellä mm. se perinteikäs maskuliininen taiteilijamyytti hieman orpona ihmettelee pysäkillä, tatti kourassaan, että mitenkäs tästä nyt sitten suditaan uuteen maaliin. Toki nämä isot kulttuuriset muutokset koskevat myös naisia, halutaan tai ei.

Sosiaalisen median ”keskusteluissa” – jota hakuammuntaa yhä enemmän inhoan – on tehty puolin ja toisin syyllistäviä yleistyksiä. Jos nyt kerron minäkin, miten ne asiat siellä somessa nyt joka tapauksessa koetaan, niin kaikki miehet ovat sikoja, ja ikuisessa valkoisen miehen vallankäytön syyllisyydessä! Ja mies-oletetut saavat syyttää omista ongelmistaan vain itseään! Kaikki naiset taas ovat tiukkapipoisia hiekkapilluja, jotka käyttävät todellisuudessa miehiä hyväkseen kauko-ohjattavina hyötyolioina! Ja nykyämmät vielä mätkivät feminismilamauttimella palleille aina kun tulee tilaisuus!

Simmottis. Kun vielä huomioi, että pääpiirteisiä sukupuolimääritelmiä on nykyään parisenkymmentä, niin vaikeaa on. Toki ymmärrän mustavalkoiset Suomi-Filmi-haikailijat: salskeat miehet tekivät miesten työt ja kauniit naiset tekivät naisten työt. Ja kaikki söivät puulusikalla samaa lihasoppaa herran pelossa aamen. Ja jos olikin jotain pershomoja konttuurin kaapissa, niin niistä ei puhuttu.

Itse ymmärrän feminismin niin, ettei mikään juttu tai asia ole etukäteen sallittu tai kielletty vain sukupuolen perusteella. Sen syvällisempään ei oma järki riitä.

Osaltaan #metoo on saattanut ihmiset jo ylivarovaisiksi – on parempi olla sanomatta ja tekemättä mitään, minkä joku vallantahtoinen kaaho saattaa yhtäkkiä kokea seksuaaliseksi häirinnäksi ja sitten ollaankin jo pyörimässä somekohun grillitikussa. Siis näkemiin eurooppalaiset poskisuudelmat, halaukset ja smalltalkit. Heilautetaan kättä viiden metrin päästä, niin on ennenkin näillä peltoisilla seuduin lähimmäistä tervehditty.

Kulttuurirakenteet ovat käytännössä loputon rakennustyömaa, jonka olemusta muutetaan ihmisten ja elinolosuhteiden toimesta. Jatkuvasti yhteisöelämän vanhoja sääntöjä puretaan, tutkitaan, vaihdetaan, rakennetaan uutta paremmalle tiedolle. Tehdään uusia virheitä, taas korjataan. Se on päättymätöntä kivuliastakin luopumista, uuden aloittamista. Joskus se eteenpäin menokin näyttää taka-askelien ottamiselta.  Mutta onneksi näillä mennään.

Kirjoittaja on Turussa asuva henkilö, jonka mielestä ihminen asuu muuttumisen vapaudessa


Kolumni julkaistu Laitilan Sanomissa 6.4.2018




keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Vastaukset jotka otat mukaasi -esitys Barkerilla


Barker-teatteri Turussa on järjestänyt ansiokkaasti jo parinkymmenen vuoden ajan Incognito-iltamia, joissa yleisö on päässyt kohtaamaan erilaisia ja kokeellisempiakin esityksiä.

Seuraavat iltamat ovat PE 23.3.2018 klo 20:00 alkaen.
Siellä myös meidän esityksemme Vastaukset jotka otat mukaasi.
Illan kaikki esiintyjät löytyy täältä.


Turun Sanomat aiheesta uutisoi 21.3.2018.










perjantai 2. maaliskuuta 2018

Runoilija.-palsta osa 24: Virpi Vairinen

Julkaistu Voiman numerossa 2/2018


Virpi Vairinen (kuva: Marko Laihinen)

Siltojen välisellä valoisalla maalla

Toinen runokokoelmasi Ilmanala [Kolera 2017] ilmestyi äskettäin. Mistä runous sinut alunperin löysi?
Laulujen sanat ovat kiinnostaneet minua 5–6-vuotiaasta asti. Eivätkä niinkään lasten laulut vaan ns. aikuisten musiikin lyriikat kiehtoivat. Myöhemmin jatkumo on edennyt ja laajentunut sykäyksittäin eteenpäin.

Valmistelet tieteidenvälistä väitöskirjaa taideteosten ja esitysten sanallisesta kuvauksesta. Mistä on kyse lyhyesti sanottuna?
Pyrkimyksestä löytää eri taiteenlajeista kieltä ja keinoja rakentaa näkemyksiä ja suhtautua tämänhetkiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen.

Olet myös digitaalista ja kokeellista runoutta julkaisevat Nokturno.fi –sivuston päätoimittaja. Kolme hienoa asiaa sieltä?
Kiinnostavat uudet ja kokeneemmat tekijät tekemässä uutta. Olen iloinen miten kiinnostavia runouskeskusteluja tämän myötä tulee käytyä ja se on myös juuri nyt upeaa, että apurahatahot ovat Nokturnoa arvostaneet ja voimme pyörittää toimintaa.

Jos joku haluaa tarjota omaa runomateriaaliaan sivustolle, mikä saattaisi kiinnostaa?
Kaikenlainen runous, joka on kotonaan ja kukoistaa digitaalisessa maailmassa tai internetissä.

Usein kuultu väittämä on, että nykyrunous on vaikeaa, sitä ei ymmärrä. Miten auttaisit tuosta kokemusasenteesta pääsee eteenpäin?
Runous vaatii pysähtymistä, ja runolle kuten monelle muullekin asialle pitäisi löytää aikaa kilpailevilta virikkeiltä. Toki oma lukuhistoria vaikuttaa, mutta olisi hyvä etsiä uusia lukuasenteita ja lukutapoja. Avattuja tapausesimerkkejä voisi olla keskusteluissa enemmän.

Ilmanalan runoissasi on paljon erilaisia valoja, mitä asioita ne sinulle lyhdyttävät?
En ole tuota itse edes huomannut. Kirjallisuudentutkijana sitä tietenkin analysoi ja tulkitsee omia runojaan, mutta monet asiat tulevat runoihin täysin intuitiivisesti.

Käytät runoissasi runsaasti erilaisia ilmaisun keinoja: luetteloita, nuotteja, kuvia, proosaa, visuaalisuutta - miksi?
Runot tulevat mieleeni visuaalisina kokonaisuuksina fontteja myöten. Sitten niitä täytyy muunnella ja riisua niistä vain itselle aukeavia juttuja tai päähänpinttymiä, että ne keskustelisivat muidenkin kanssa. Ilmanala on eräänlainen galleria, runot vaativat paljon valkoista tilaa ympärilleen.

Runoilijan oma kysymys ja vastaus siihen?
Teetkö joskus asioita, joihin ei liity internet, tietokone tai digitaalisuus?
Kyllä, olen viime aikoina alkanut löytää taas analogisia ja manuaalisia asioita.



Muutamat valitut sanat


Minä haluan olla kone. Käsivarret joilla tarttua jalat joilla kävellä, ei tuskaa ei ajatuksia.
Haluan olla tietokone jolla ei ole kasvoja jolla ei ole ihonväriä eikä sukupuolta.
Haluan olla tehtaan kone joka ei tunne kipua eikä väsymystä.
Haluan olla auton koneisto jonka tila tarkistetaan säännöllisin väliajoin.
Haluan olla reittilentokone joka tietää minne on matkalla.
Haluan olla hengityskone, hyödyllinen joka hetki.
Haluan olla hakukone joka ei koskaan jää ilman vastausta.
Haluan olla laskukone jonka virheet johtuvat vain annetuista tiedoista.
Haluan olla maatalouskone, osa luonnonkiertoa lepäämässä vuoro kausin.

Kirjailijoiden ammatillisesta itsetunnosta



  
Olen taasen lukenut Arto Pietikäisen kirjaa Joustava mieli, joka pohjaa kognitiivisen käyttäytymisterapian ja hyväksymis- ja omistautumisterapian menetelmiin. Kirja antaa paljon käytännön neuvoja, miten vapautua stressin, uupumuksen ja masennuksen syntysyistä.
Päätavoitteena on että ihminen kykenee elämään elinvoimaisena omien arvojensa mukaista hyvää elämää. Tässä hetkessä elämisessä on myös se oma vanha viisautensa.
Kirjassa on paljon valaisevia tapausesimerkkejä, Pietikäinen toimii mm. psykologina työterveyshuollossa. 

Ryhdyin huvikseni tähän pohtimaan, miten kirjailijan työ näyttäytyy kirjan metodien valossa. Kirjailijan työ kun on pohjimmiltaan varsin erilaista kuin esimerkiksi lähihoitajan, insinöörin tai projektipäällikön työ. Kirjailija saa ja joutuu suodattamaan tuotoksensa oman persoonansa läpi enemmän tai vähemmän aiheesta ja kirjallisuudenlajista riippuen, näin on, vaikkei nyt se erityinen luova poikkeusyksilö kokisikaan olevan maailmankirjallisuutta naputtamassa.
Työnsä luonteen vuoksi kirjailijat saattavat vaikuttaa olevan monesti hieman minä-keskeisiä ja tykkäävät mielellään puhua omista töistään ja aikaansaannoksistaan, uusista ideoistaan. Toki isoja  egojakin tavataan, kuten joka alalla.

Kirjoittamisen psyykkisen luonteen takia ehkei liene ihme, että tutkimusten mukaan taiteilijoista juuri kirjailijoilla on eniten mielenterveyden ongelmia.

Moni kirjailija on fiiliksissään ylös ja alas seilaava hybristelijä ja murehtija, sekä usein perfektionisti, täydellisyyden tavoittelija, mikä tarkoittaa, että viime kädessä ei mikään oma tuotos tunnu riittävän, mikään ei ole koskaan tarpeeksi hyvää, aina voisi olla jotenkin paremmin. Valmis kirja on vain päätetty, että no nyt se olkoot valmis.

Perfektionismi on myös virheiden pelkäämistä – kirjoittaja saattaa pelätä epäonnistumista sekä riittämättömyyden, huonouden ja häpeän tunteita niin paljon, että homma tahtoo mennä vitkutteluksi. Pitäisi-ajatukset vaivaavat. Sisäinen kriitikko pitää ankaraa metakkaansa koko ajan.
Perfektionisti ruokkii itsetuntoaan työsuorituksilla ja varsinkin kirjailija saattaa olla hyvinkin saumattomasti sulautunut ajatukseen: minä = työni. Eikä osaa tai kykene, tai ei edes halua erottaa itseään työsuorituksista eikä ole omaksunut sitä tosiseikkaa, että ajatukset ovat vain ajatuksia – mielen tehtävä on niitä tuottaa lajityypillisesti koneen lailla.

Ajatuksiin ja erilaisiin tunteisiin ei tarvitse reagoida, vaan voi asettua nk. tarkkailijaminän asemaan ja ottaa terveellisesti ja rauhassa ajatuksiinsa ja tunteisiinsa etäisyyttä. Valita ajatuksensa, olla se kippari. Toki täysin sama mielen mekanismi tarjoaa toisaalla juuri niitä kekseliäitä uusia luovia ideoita ja ongelmien ratkaisuja.  

Jos ihminen on sulautunut tekoihinsa, hän on yhtä hyvä tai huono kuin tekonsa.
Pietikäisen sanoin; ”Ajatteleva mielesi arvioi itseäsi, ja se muodostaa itsetuntosi. Se on mielipiteesi itsestäsi, minkä usein unohdat etenkin uupuneena. Jos osaat työsi hyvin, olet pidetty työkaveri ja esimiesten suosiossa, silloin olet arviosi mukaan hyvä työntekijä. Minkä ongelman huomaat tässä?”

Noh, mistä kirjailija peilaa töidensä, osaamisensa, luovuutensa ja mahdollisesti itsensä hyvyyttä tai huonoutta? Mitkä ovat niitä kirjailijan työnantajia, esimiehiä, työyhteisöä, asiakkaita?

Maksava yleisö ts. kirjojen ostajat. Jos kirja myy markkinoilla hyvin, se on kiinnostanut ja innostanut ihmisiä, myynti antaa kirjalle tietyn faktavakuutuksen sen onnistuneisuudesta.

Jos kirja ei myy, se ei myy. Sitten sitä toki voi aina perustella ammatillista itsetuntoa pönkittääkseen vaikkapa kirjansa taiteellisilla arvoilla, väärinymmärrystä löytyy aina, etujoukoissa tässä ollaan ja tietnekin sillä, miten se ei ole ollenkaan mitään massojen kamaa.

Oma lukunsa tässä on sillä, miten kirjabisneksessä muutoin menee. Näyttäisi kohentuneen äänikirjojen osalta, mutta selkeää tuoretta tilastointia en yhtäkkiä löytänyt. 
Sitäkin mieltä ollaan, että mm. painokustannusten halpenemisen ja kustannustoimittamisesta luistamisen takia kirjoja julkaistaan liikaa - tapahtuu inflaatiota laadun suhteen. Toisten mielestä paljon määrä ja matala julkaisukynnys Kenelle Tahansa ovat vain hyväksi.

Myyntiin ja sen edistämiseen liittyy se, että vuosien mittaan kirjailijan persoona, kirjoitusten ulkopuolisten roolien ja kirjoittajan henkilökohtaisen elämänpitojen esittelyn osuus on kasvanut. Eräs tapa on, että valmiiksi julkkiksista tehdään myös kirjailijoita. Raha puhuu, ja medialla on omat intressinsä, ja ihmisiä kiinnostaa se mikä on mielenkiintoista. Tähän kehityskulkuun on yksittäisen kirjailijan mahdollista vaikuttaa vähäisellä tavalla jos ollenkaan – varsinkin jos ei omaa vakiintunutta ja jollain tapaa vaikutusvaltaista asemaa kirjamarkkinoilla.

Voidaan myös ajatella, että pääsy riittävään ja uraa hyödyttävään julkisuuteen on eräs meriitti ja arvostuksen osoitus nykypäivänä. Televisio on edelleen se kattavin joukkoviestin, joissa kirjailijoita erilaisissa ohjelmissa näkyykin. Mutta sellainen julkisuus toki edellyttää sopivaa persoonallisuutta ja kyvykkyyksiä. Ja sopivaa naamaa.

Apurahoittajat.  Kirjailijan ammatti on siitä kummallinen, että suurin osa hakee ja tarvitsee apurahoja voidakseen keskittyä kirjoittamaan niitä kirjojaan. On sanottu, että kirjatekoprosessissa alusta loppuun kaikki muut saavat palkkansa työvaiheestaan paitsi kirjailija.
Apurahoitusta voi hakea julkisista myöntölähteistä ja yksityisiltä tahoilta. Käytännössä homma toimii niin, että kirjailija tekee työsuunnitelman tulevasta kirjastaan, ehkä kustannussopimus on jo mukana tai sitten ei, täyttää hakemuksen, lähettää sen ajoissa, ja sitten passiivisesti jää odottamaan, että miten mahtaa käydä. Jossain kohtaa sitten päätökset tulevat, myönteisinä tai kielteisinä, aina ilman mitään perusteluja. 
Jos kirjailija saa apurahaa, sen voi kokea niin, että on läpäissyt tietyt asiantuntijoiden vartioimat portit ja saa raadilta arvostusleiman rahan ja kirjoittamisajan muodossa. 

Jos taas kirjailija ei saa apurahaa, kirjailijan keksimää luovaa ideaa ei ole ostettu, se ei kelpaa ja kirjoittaja häviää apurahakilpailussa toisille kirjoittajille. Apurahoista ulkopuolelle jääminen saattaa ainakin hetkellisesti olla varsin vahvoin hampain kirjailijan ammatillista osaamista ja itsetuntoa nakertava määrittelytapahtuma. Helposti se otetaan nimenomaan henkilökohtaisena osumana – siitä kertovat mm. katkeransorttiset päivitykset somessa, kun rannalle on jääty ja kollegat toisaalla kiitollisna ja nöyrinä keulivat myönteisistä päätöksistään.

Kirjoittaminen on monesti aika hidasta puuhaa, niin luonnollisesti puolesta vuodesta pitemmät apurahat olisivat kaikkein toivotuimpia, mutta niitä on jaettavissa varsin vähän, harvoille ja valituille.

Tämä New Yorkerissa joskus ollut kuva pelkistää minusta hyvin apurahoitetun taiteilijuuden paradoksin ja tietyn ratkaisemattoman epävapauden.



TE-apurahoitus eli kirjailijan plan b. Eräs käytännön selviytymiskeino kirjamyynnistä ja apurahoista ulkopuolelle jääneelle kirjailijalle on ollut vetää yllensä työttömän työnhakijan status (jos on kantti kestänyt että tarkoitus pyhittää keinot) ja saada sieltä kautta minimitoimeentulo + kirjoitusaikaa. On esitetty juksaavaa teatteria TE-pöydän molemmin puolin. 
Samaa arjen selviytymismallia ja oman tekemisen turvaamista ovat käyttäneet hyödykseen Suomessa myös huippu-urheilijat. Järkevä malli olisi tietenkin jonkinlainen perustulomalli, mutta sellaisen aikaansaaminen määrittelyineen ei ole ainakaan nyt näköpiirissä. Ja nyt kun poliittisilla päätöksillä on tuotu aktivointimallit ja tiukennetut kelpoisuuspäätökset karenssisanktioilla TE-kentälle, niin se on poistanut kirjailijoitakin työkkärin listoilta.

Ulkopuolinen ei-taiteilijoiden neuvo kutakuinkin näissä tilanteissa on, että menkääs kynä- ja näppäinhipit ihan oikeisiin töihin, ja kirjoittakaa vapaa-ajallanne, jos kerran kirjanne ovat sellaisia, ettei niiden myynnillä elä.

Kirjailijoiden keskinäinen taloudellinen peruspohja ja muu liikkumatila mahdollisuuksien suhteen saattaa olla hyvin erilainen – esimerkiksi puolison tulot tai tulottomuus sekä lapsiperhearki tuovat omat lisätwistinsä ja rahalliset vaatimuksensa mukaan.
Oman käsitykseni mukaan kirjailijoiden ja laajemmin taiteiljakunnan kodeista löytyy niitä lapsiköyhiä, joista aina välillä yhteiskunnallisessa keskustelussa innostutaan olemaan huolissaan. Köyhyysriman katseluun alhaalta käsin liittyy usein statusahdistusta, häpeää, riittämättömyyden tunteita ja ne kutistuttavat rujoin kourin itsetuntoa. Ja pakottaa vankeuden lailla ajattelemaan rahaa jatkuvasti kuten nälkäinen ruokaa, janoinen juotavaa.

Moni kirjailija tekee lisäansioikseen alaansa liittyvää opetustyötä ja kirjoittaa lehtijuttuja, kolumneja. Plus muuta silppua ja sälää.

Osa kirjailijoista on puolisonsa elätettävänä, tai eri syistä eläkkeellä, silloin ei teoriassa tarvitse rimpuilla perustoimeentulon kanssa.

Eräs ratkaisu tosiaan on hakea aivan muusta työstä toimeentuloa. Osa kykeneekin oikein hyvin yhdistämään kaksi työtä keskenään - ne jopa tukevat toisiaan ja samalla ansaitaan hyvä toimeentulo.

Mutta riippuu kirjailijan kyvyistä, osaamisesta ja persoonallisista avuista, mitkä työt realistisesti ovat kenenkin ulottuvilla – mihin hommaan pääsee, mitä kykenee tekemään – se on sitten vielä vähän toinen juttu, että tienaako siitä tarpeeksi. Riippuu myös työstä, jääkö sen jälkeen aikaa ja erityisesti henkistä kapasiteettia kirjoitustyöhön. 
Osasta ei ole oikein muuhun kuin kirjoittajaksi.

Kriitikoiden arvostus. Nykyään tietty arvostus saavutetaan jo siitä, jos kirjailijan kirja ylittää riman, jossa se edes otetaan arvostettujen medioiden kriitikoiden arvosteltavaksi. Aika moni joutuu tyytymään täyteen hiljaisuuteen, tai muutamaan kritiikkiin. Monelle kelpaisi mainiosti edes se lyttäys että olisi olemassa. Myös kritiikit ovat muuttuneet luonteeltaan.
Suosituimmilla kirjailijoilla on muhkeat markkinointibudjetit ja mediaverkostot taustatukenaan – paikkoja auringossa on Suomessa on varsin vähän.

Lukijoiden ja kirjablogistien arvostus. Näiltä tahoilta saatu oman työn arvostus on monelle kirjailijalle tietenkin kaikkein tärkeintä – saatu palaute kertoo, että vastakaikua ja yhteyttä on saatu aikaan. On se sitten positiivista tai negatiivista - itsetunnon kannalta moni haluaisi toki hörpätä hyvää palautetta isoin siemauksin.

Palkinnot ja muut kunnianosoitukset. Kirjallisuuspalkintoihin liittyy monesti kelpo rahatukko kouraan ja palkinto saattaa merkitä kirjalle hyvää myyntimenekkiä, mistä on jopa kirjailijallekin rahaa seurauksena. Saadut palkinnot merkitsevät ja painavat apurahojen saamisessa, palkintomenestykset ovat jälleen niitä muiden antamia kelpoisuusleimoja.
Kutsuvierailut festivaaleille ja residenssipaikat yms. ovat meritoitumisen muotoja. Kuten myös erilaiset puheenjohtajuudet.
Järjestötyössä kirjallisuuspuolella tosin yleensä sitä työtä on loputtomiin, rahallista korvausta ei.

Kollegoiden antama arvostus ja myötätunto. On se sitten rehellistä tai tahdikkaisiin valkoisiin valheisiin puettua, ne ovat silti monen kirjailijan ammatilliselle itsetunnolle hyvin tärkeitä. 
Toki sitä keskinäistä kateellisuutta toisten paremmasta osasta ja suoraa vihanpitoakin selkäänpuukotusten merkeissä esiintyy kirjailijoidenkin keskuudessa kuten muissakin ammattiryhmissä.

Taiteilijaeläke. Tämä on ehkä sellainen viimeisimpiä arvostuksenantoja taiteellisesta urasta, merkityksellisyydestä. Valtionpalkintojen kanssa.

Hautajaisavustus. Kirjailijaliitosta saa tähän tietääkseni rahallisen avustuksen, mutta Kirjailijaliitto on tunnetusti varsin tarkka siitä, ketä se kelpuuttaa jäsenikseen ja ketä ei.

Kirjailijan oma arvostus omaa työtään ja ammattiaan kohtaan. Tämä olisi voinut olla hyvinkin listan ensimmäisenäkin, mutta on tässä tarkoituksella viimeisenä. Kirjailijan ammatillinen itsetunto on aika monen muuttujan ja tuulimyllyn vaikutusvallan alueella. Jos niitä myönteisiä arvioita joutuu metsästämään suorituksillaan että itsetunnon leija pysyy ylhäällä, niin kirjailijan ammatissa todistustaakka voi olla hyvinkin raskas ja työsarka loputon.

Itse ajattelen, että viime kädessä kirjailija kirjoittaa mistä ja miten hänen pitää kirjoittaa jos kirjallisuustaidetta tehdään, kaikesta huolimatta, muista välittämättä. Ja että kirjoittaminen on vain eräs työhanska, jota persoona käyttää.

Joillekin voi tulla näistä rimpsuista mieleen sellainenkin, että koska Suomi on pieni maa ja pieni kielialue, niin täällä varmaan vähän kaikki tuntevat toisensa, niin että vaikuttaakohan näissä rahanjaoissa ja muissa suhteet paljonkin?
Ehkä sovitaan niin, ettei vaikuta ollenkaan – kyky objektiiviseen taiteelliseen arviointiin on Suomessa huimankorkea - niin virkamiehillä kuin raatien asiantuntijataiteilijoilla.


Jos katsoo tarvitsevansa itselleen lisäpalikoita tämän ammatillisen itsetuntoasian suhteen – on sitten kirjailija tai ei - suosittelen kyllä lämpimästi tuota em. Pietikäisen kirjaa tehtävineen.